Lunta ja aurinkoa

Koskaan aikaisemmin emme ole päässeet perille Salt Lake Cityyn valoisaan aikaan, mutta viime keskiviikkona se onnistui. Kolmesta lennosta kaksi ensimmäistä oli ajallaan, ja Amsterdamissa piti pistää juoksuksi, että ehdimme koneeseen. Seattlessa maahantulomuodollisuudet veivät pitempään kuin koskaan ennen, ja jouduimmekin kiilaamaan turvatarkastusjonossa, jotta ehtisimme viimeiselle lennolle. Se olikin hieman onnekkaasti puoli tuntia myöhässä, ja ehdimme kentällä vähän istahtaakin.

Lyhyet vaihtoajat ovat matkan etenemisen kannalta tosi hyvät, mutta voi sitö stressin määrää, kun joutuu seisoskelemaan jomoissa, joissa kaikilla muillakin on kiire koneeseen ja joulunviettoon rakkaisen kanssa. Paluumatkalla meillä on vain yksi vaihto Pariisissa, ja siihen on aikaa neljä tuntia - enemmän kuin tulolentojen kahdelle vaihdolle yhteensä. 

Jo heti torstaina kävimme REI:ssa vuokraamassa sukset ja lumikengät. Lähes samantien ajoimme Mount Dell-nimiseen piakkaan hiihtämään. Täällä laduille päästäkseen pitää maksaa, ja tuolla hinta oli 7 dollaria per nenä. Latuja oli yhteensä ehkä kymmenisen kilsaa, ja maisemat todella upeat. Sukset olivat sellaista 'no waxing' -mallia eivätkä kummemmin luistaneet. Hienoa oli kuitenkin hiihtää hyvin hoidetuilla laduilla auringossa. Kerran ajauduin umpihankeen, kun sukset eivät alamäessä kääntyneetkään samaan suuntaan kuin latu. Onneksi alla oli mukavan pehmeää puuteria.

Perjantaina lähdimme hiihtämään Solitude Nordic Centeriin, jossa olimme aikaisempinakin vuosina käyneet. Täällä monessa paikassa aina kysellään, mistä olemme. Nordic Centerin yksi työntekijä ilahtui ikihyviksi, kun kuuli että olemme Suomesta. Hän on aikeissa osallistua Rajalta rajalle -hiihtoon 2017. Pieni maailma.

Hiihdin siskon kanssa vajaat pari tuntia taas ihan häikäisevän upeissa maisemissa. Pakkastakin oli ihan kipakasti. Sukset eivät juurikaan luistaneet, mutta pitivät kyllä ylämäissä tosi hyvin. 

Eilen heräsimme Peten kanssa jo kuudelta kiivetäksemme lumikengillä Mount Airen huipulle. Lähdimme liikkeelle parkkipaikalta kuun paistaessa, ja pikkuhiljaa aurinkokin tuli näkyviin. Pakkasta oli noin 12 astetta, ja lunta oli satanut edellisinä päivinä niin, ettemme nähneet reittiä kunnolla. 

Pehmeää puuterilunta oli jopa vyötäröön saakka, joten eteneminen oli hidasta ja edellä menneellä Petellä aika paljon raskaampaa. Ajauduimme ilmeisesti reitiltä liikaa oikealle ja edessä alkoi olla vain vaikeakulkuista pusikkoa. Päätimme kääntyä takaisin kunhan aurinko olisi kunnolla noussut vuorten takaa. Olipas taas hieno reissu!

Kotona!

Matkan kuudes ja viimeinen lento New Yorkista Helsinkiin meni sekin suunnitellusti, ja pääsimme kotiin eilen vähän kymmenen jälkeen. Parin tunnin päikkäreiden jälkeen kävimme kaupassa täyttämässä jääkaapin, purimme matkalaukkuja ja pesimme pyykkiä. Nukkumaan menimme kymmenen maissa, tänään nousin puoliltapäivin. Nukkuminen on ihanaa!

Viimeisenä päivänä Salt Lake Cityssä kävimme Antelope Islandilla. Tavoite oli nähdä biisoneja, ja siinä onnistuttiin. Ne olivat niin kaukana, että näyttivät isoilta kiviltä. Saarelle ajettiin todella pitkää ja tasaista, järven halki menevää tietä. Taisi yhdelle ja useammalle meistä tulla mieleen, että siinä olisi tosi mahtavaa ajaa pyörällä. Yksi maantiepyöräilijä siinä nähtiinkin. Ainakin oli tasaista ja suoraa tietä ja mahtavia maisemia. Lumet ja jäätkin oli kätevästi hoideltu pois suolalla, pakkasta oli pari astetta. Kuvassa tie Antelope Islandilta nähtynä.



Biisoneista varoiteltiin liikennemerkein:



Saarella otatimme siskolla perhekuvankin. Aika nopeasti lapset ovat kasvaneet meidän kanssa samoihin mittoihin ja ylikin, ehkä olen kohta koko perheen lyhyin. Toistaiseksi pituuseroa minulla ja tyttärellä on vielä pari senttiä.



Pari päivää aikaisemmin olimme käyneet Solitudessa lumikenkäilemässä koko porukalla. Silloinkin sattui tosi kaunis ja aurinkoinen päivä. Tämä oli se reissu, jossa jakauduimme kahteen erivauhtiseen porukkaan eikä kukaan eksynyt.



Atella on punainen Heltrin huppari, joka erottuu kivasti kuvissa. Hän paineli lähes koko ajan edellä, kun me Petrin kanssa huohotimme perässä.



Olo on jo melkein normaali. Aika kova nuha vielä tosin vaivaa, samoin epämääräinen olo ja päänsärky. Ei oikein ole nälkä, mutta pitäisi tietenkin syödä. Ei myöskään väsytä, vaikka ei jaksaisi oikein tehdäkään mitään. Parissa päivässä toivottavasti helpottaa. Voi kuitenkin olla, ettemme tänäänkään vielä jaksa. Onneksi tässä nyt on näitä päiviä ottaa rennosti, kun eivät ne lähimmät kisatkaan ihan ovella kolkuttele. Uintitaukoa on tässä kertynyt jo pari viikkoa, se vähän harmittaa.

Mt. Aire kahdesti

Kävimme toissapäivänä vuokraamassa lumikengät REI:sta, ja eilen aamulla heti seitsemän jälkeen ajoimme autolla Millcreek-kanjoniin kiivetäksemme Mount Airelle. Petri oli käynyt siellä jo aikaisemmin ilman lumikenkiä, mutta lunta oli tullut monta kymmentä senttiä lisää.

Parkkipaikalta piti kävellä puolisen tuntia polun alkuun, ja vasta siellä laitoimme lumikengät jalkaan. Meitä oli kolme, tytär jäi mieluummin nukkumaan. Pakkasta taisi olla pari astetta, ja koko ajan sateli vähän lunta. Maisemat olivat kuin postikortilla; paljon lunta joka puolella. Polku ylös erottui kyllä, vaikka olimmekin päivät ensimmäiset lumikenkäilijät.

Ylös mennessä pidimme muutaman tauon. Ensimmäisellä join vettä, toisella oltiin myös geelin. Taisi olla Gu Chocolate crush, ja oli ihan mielettömän hyvää! Sen voimin tsemppasin läähätin huipulle. Huippu on vajaan 3000 metrin korkaudessa (8620 jalkaa) Nousumetrejä tuli reilut 600, jos laskin ja konvertoin oikein.

Ylhäältä avautuivat melko harmaat ja sumuiset maisemat, toki kirkkaalta säällä olisi nähnyt pitemmälle. Lyhyen hengähdyksen jälkeen lähdimme takaisin alaspäin. Heti alkumetreillä teimme tosi huonon päätöksen, kun lähdimme seuraamaan toista polkua emmekä palanneet omia jälkiämme. Pääsimme toki koko ajan alaspäin, mutta vähän alkoi arveluttaa löytäisimmekö tosiaan jostain sen oikean polun alas autolle. Emme enää olleet varmoja siitä, mikä ympärillä oleva huippu oli mikin ja mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Näkyvyys oli sumun ja lumisateen vuoksi heikko. Niinpä puolen tunnin tarpomisen jälkeen päätimme palata omia jälkiämme takaisin huipulle. Kipuamiseen meni vähän pitempään, noin 50 minuuttia.

Tunnelma parani huomattavasti, kun lähdimme uudelleen alaspäin omaa polkuamme pitkin. Taisimme pari kertaa pysähtyä ottamaan kuviakin. Petrillä oli jalat jäässä, ja hän lähti juoksemaan rinnettä alas päästäkseen nopeammin lämpimään autoon. Me Aten kanssa kävelimme ja pääsimme mekin lopulta autolle. Koko reissuun meni viitisen tuntia, puolisentoista tuntia ennakoitua pitempään.

Vuorella ei toimi kännykät, ja heti kun pääsimme matkapuhelinverkon piiriin soitin tyttärelle. Siskoni oli tullut kotiin lounaalle ja oli jo ollutkin meistä huolissaan. Tytär ei ollut ehtinyt huolestua lainkaan, vaan oli juuri vasta herännyt. Ihana teini! Palautimme kamppeet REI:hin, mutta olo oli niin väsynyt, etten jaksanut siellä muuten katsella ympärilleni vaikka se yksi suosikkikaupoistani Utahissa onkin.

Kiva reissu, ja hyvä opetus: pysy omalla polulla. Loppupäivä menikin lepäillessä, jaksoin nipinnapin käydä parissa juoksu- ja pyöräkaupassa.

Kuvia ei nyt ole, koska bloggaan nyt iPadillä enkä vielä osaa liittää näihin teksteihin muita kuin tällä samalla vehkeellä otettuja otoksia. Pahoittelut siitä! Olen kyllä pikkuisen ihastunut iPadin näppäryyteen näin reissun päällä. Saan luettua Hesarinkin kannesta kanteen joka päivä.

Lumikenkäilemässä

Olemme viettäneet joulua kolmen aikuisen ja neljän lapsen porukassa. Välillä on vähän vaikea löytää tekemistä, josta kaikki olisivat yhtä innoissaan. Eilen ajoimme Solitude Nordic Centeriin noin 3000 metrin korkeuteen ja vuokrasimme kaikille lumikenkävehkeet. Jakaannuimme A- ja B-ryhmiin. Ryhmä B kiersi pienen järven ja eteni vähän rauhallisempaa tahtia, ryhmä A (Petri, Atte ja minä) taas vähän rivakammin ja pitemmän lenkin.

Heti lähdettyämme kävelemään sykkeeni oli mukavasti ylhäällä. Lyhyt alkupätkä oli tasaista, ja sitten alkoi alamäki. Alamäessäkin syke pysyi edelleen korkealla, ja singahti vielä ylemmäksi kun tuli pieniä nyppylöitä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, pakkasta oli muutama aste. pikkuhiljaa alkoi päätä särkeä. Kävelimme alas Solituden hiihtokeskukseen ja sieltä takaisin ylös.

Tiesin jo alas mennessäni, että ylös tuleminen olisi rankkaa ja niinhän se olikin. Mieluummin olisin ensin kiivennyt ylös ja tullut vasta sitten alas, mutta täällä se ei ollut mahdollista. Ylämäessä tuntui, etten mitenkään saanut keuhkoihin tarpeeksi ilmaa. Muutaman kerran minua vähän pyörryttikin, hapen vähyyttä varmaankin. Atte meni edellä omaa vauhtiaan ja pysähtyi aina välillä odottamaan meitä. Tuli ihan deja vu -fiilis viime kesän pyörälenkkien ylämäkiosuuksilta, kun hän silloinkin katosi horisonttiin. Minulla ei meinannut toinen lumikenkä pysyä jalassa, ja oli ihan kiva välillä pysähtyi sitä justeeraamaan. Siinä kun sai samalla vähän hengähtää.

Reitti taisi olla pituudeltaan nelisen mailia, aikaa meni tunti neljäkymmentä minuuttia. Lenkin jälkeen kävimme rinneravintolassa syömässä hyvät chilit.

Kuvassa Pete ja sisko tankkaamassa ennen kanjoniin ajoa.

Mount Aire

Vuokrasimme lumikengat REI:sta ja lahdimme Ninan, Petrin ja lasten kanssa lumikenkailemaan Millcreek -kanjoniin. Auton parkkialueelta reitin alkuun oli muutamia kilometreja, ja sen kuljimme ilman lumikenkia. Liikkeella oli paljon hiihtajia ja koirien ulkoiluttajia. Vastaan tuli mm. lastenrattaat, jotka kulkivat pyorien sijaan suksilla.

Maisemat olivat todella upeita; puiden oksat olivat raskaat lumesta, ja lumisateesta huolimatta nakyvyys oli hyva. Nousimme Mount Airen huipulle. Kavelimme saman reitin jo viime helmikuussa, mutta Nina, Chloe ja Sophie olivat nyt reissussa ensimmaista kertaa.

Petrilla on koko matka tarkemminkin dokumentoituna Nokia Sports Trackeriin, mutta tassa tunnusluvut lyhyesti: reitti oli yhteensa 16 kilometria, ja siihen meni viisi tuntia taukoineen. Lahdimme matkaan yhden maissa iltapaivalla ja ehdimme juuri ennen pimean tuloa takaisin autolle. Reissu oli vahan raskaampi kuin etukateen arvelimme, mutta onneksi matkassa oli tarpeeksi suklaata ja Gatoradea, jotta kaikkein pienimmatkin jaksoivat takaisin alas asti omin jaloin.