Pojan kanssa

Harvoin pääsen poikani kanssa pyöräilemään, mutta tänään siihen tarjoutui mahdollisuus, kun hän lähti kanssamme mökille laituria nostamaan. 

Lähdin eilen töistä ajoissa ja kävin vielä salillakin ennen mökille lähtöä. Peten ja poikamme kanssa oli sovittu treffit Mankkaan K-suppariin, ja sieltä sitten kauppareissun jälkeen lähdettiin mökille ajelemaan.

Olin mennyt salille pyörällä, ja ennen kauppareissua nostettiin munkin uusi gravelpyörä auton katolle pojan maastopyörän viereen. Olin vasta ihan vähän aikaa ehtinyt hermoilla, että unohdan sen sinne salin pihaan parkkiin.

Illalla oli satanut pari senttiä lunta, ja maisema oli todella nätti. Harmiksemme meiltä on nyt melkein kaikista ulkovaloista lamppu palanut, mutta tutuissa paikoissa nyt pystyy etenemään melkein pilkkopimeässäkin. 

Lenkille lähdettiin vasta vähän ennen puolta päivää, kun kaikkia nukutti yllättävän pitkään. Ajoimme pari tuntia hiekkateitä, kierrettiin Lahnajärvikin. Minulla oli nastarenkaat, pojalla ei, mutta hyvin pysyttiin pystyssä molemmat. Välillä oli jäistä, toisinaan taas aika rapaista. Pari hirvestysporukkaakin nähtiin, onneksi mentiin tällä kertaa vain teitä pitkin, eikä lähdetty poluille seikkailemaan metsästäjien ja saaliidensa väliin.

Kokeilin nyt ensimmäistä kertaa sellaisia ladattavia akkukäyttöisiä pohjallisia, ja jalat pysyivät kyllä lämpöisinä. Ehkä jotkut neopreenisuojat pyöräilykenkien päälle, ainakin varpaille, olisivat tätä kylmemmillä keleillä tarpeen. 

Lenkin jälkeen oli edessä se varsinainen syy mökkireissuun, nimittäin laiturin nostaminen onneksi vielä sulasta järvestä. Kolmistaan saimme sen tehtyä vajaassa tunnissa. Sen jälkeen olikin kaikilla jo varpaat ja sormet ihan jäässä. Kukaan ei onneksi pudonnut järveen, vaikka käsiä ja jalkateriä kastuikin. Ei kuitenkaan minulta!

Saunassa tuli mieleen, että voisi olla ihan hyvä idea tuoda maastopyörä vakituisesti tänne mökille, niin ei tarvitsisi niin usein kuljetella pyörää katolla ja  kotivarastoon tulisi lisää tilaa. Ehkä en siis myykään sitä, vaan ylennän mökkipyöräksi. 

Yksin kotona

Aamulla kävin Esport Expressissä juoksemassa tunnin treenin juoksumatolla. Viime yönä oli satanut vähän lunta, ja liukkaan alustan välttääkseni päätin juosta vauhtikestävyystreenini sisällä. Salilla oli kymmeneltä vielä aika rauhallista, joten juoksumatoissakin oli valinnanvaraa.  Valitsin sen tutun, jolla olin ennenkin juossut. Treeni meni ihan yllättävän hyvin! Jossain vaiheessa ajattelin, että voisin juosta jopa vähän kovempaa. Sitä ei juurikaan ole aikaisemmin sattunut!

Kotiin lähtiessäni huomasin, että oman koppini molemmin puolin oli jo varatut kaapit, vaikka vapaita oli vaikka millä mitalla ympäri pukuhuonetta. Miksi valita se varatun viereinen koppi - siinähän on se ilmeinen riski, että joku tulee ihan viereen pukemaan? Olen toki joskus huomannut tehneeni niin itsekin. Ehkä se varattu koppi jollain alitajuisella tavalla kertoo, että tällä suunnalla on hyvä meininki.

Tapasin pukuhuoneessa myös yhden ystävän, kun olin juuri lähdössä kotiin. Olen selvästi tullut jo siihen ikään, että kun joku kysyy kuulumisia, mieleen tulee ensimmäiseksi kertoa lasten kuulumiset. Ehkä siihen vähän liittyy sekin, että viimeisen viikon sisällä olen käynyt molempien lapsieni ensimmäisessä omassa asunnossa kylässä. Hassua, että he muuttivat kotoa kuukauden sisällä, vaikka ikäeroa on pari vuotta. Pojilla armeija tietysti usein lykkää opintojen aloitusta pahimmillaan jopa kahdella vuodella, niin meilläkin kävi.

Tämän viikonlopun olen ollut yksin kotona, kun Pete on työmatkalla Varsovassa. En muista, koska viimeksi olisin ollut useamman päivän peräkkäin yksin. Siskoltanikin ehdin jo kysyä, mitä hän tekee ollessaan yksin kotona. Kuulemma siivoaa ja leipoo, ja niin huomasin itsekin toimivani. Varmuuden vuoksi kutsuin tyttären poikaystävineen sunnuntaina brunssille, ja meillä olikin tosi kivaa. Poikanikin lupasi piipahtaa illalla palattuaan mökiltä, joten yksinäiseltä ei ole tuntunut.

Eilisen pyörälenkin haastavin vaihe oli pyörän saaminen ulos varastosta.
Kaikki pojan pyörät eivät ole vielä muuttaneet.

Mitä tein tammikuussa

Huviksi ja hyödyksi perehdyin äsken Movescountin tilastoihin tammikuun liikkumisestani. Ostin Suunto Ambit2 S:n kesäkuussa 2013, ja siitä saakka minulla on dataa tallessa Movescountissa.

Ilahduin, kun huomasin, että nyt on tullut uusi tammikuun enkka - yli 40 tuntia liikuntaa

Tammikuu 2017

Pyöräilyyn on mennyt eniten aikaa. Viikonloppuisin olen ajanut kolmen, joskus neljänkin tunnin pitkiä rauhallisia lenkkejä pitkin Helsingin ja Espoon rantoja  ja ihaillut upeita taloja mm. Kulosaaressa, Saunalahdessa ja Westendissä. Yleensä olen laittanut Camelbak-reppuun vettä pari litraa ja ottanut mukaan suolatabletteja. Lenkin pari ekaa tuntia olen pärjännyt niillä, ja vasta viimeisen tunnin aikana vaihtanut hiilihydraattipitoiseen urheilujuomaan.

Työmatkapyöräilyn sijaan sijaan olen ottanut tavaksi kävellä aamuisin kotoa Leppävaaran asemalle vajaat kolme kilsaa. Jos vielä lounastunnilla kierrän vähän pitempää reittiä ravintolaan tai lounassalaattia ostamaan, saan päivässä kasaan 10000 askelta. Näitä kävelyjä en laske millään lailla treeniksi, mutta mukavaa arkiaktiivisuutta ne kuitenkin ovat.

Kalasatamassa

Uinnissa on määrää hieman vähemmän kuin aikaisempina vuosina, mutta se on ihan tietoinen homma. Uintia kehittämällä minun on vaikea saada tuntia tai edes puolta pois IM-ajasta, se on jo ns. hyvällä mallilla. Käyn uimassa yleensä torstai-aamuisin Peten ja muutaman kaverin kanssa Leppävaarassa. Tämä on hyvä juttu siinäkin mielessä, että kun käymme yhdessä uimassa jo heti aamusta, torstai-iltaisin meillä molemmilla on treeneistä vapaata. Sunnuntaisin käyn Triathlon Suomen ohjatuissa uintitreeneissä Märskyssä. Siellä on valmentajana tuttu Krista.

Juoksua on ollut enemmän kuin aikaisempina vuosina. Pari vuotta sitten taisi olla päällä joku rasitusvamma tai sellaisen ehkäisy, koska tammikuussa 2015 olin käynyt useamman kerran myös vesijuoksemassa. Nyt olen juossut muutaman kerran matolla, mutta preferoin kyllä ulkona juoksemista, kun se suinkin vain on mahdollista.

Salihommiin on viime vuosina tammikuussa mennyt suunnilleen sama määrä tunteja, 5-7. Suurin muutos on se, että viime ja tänä vuonna olen käynyt ihan oikeasti salilla, kun taas sitä ennen kävin Helsinki Triathlonin kuntopiirissä. Sama aika, mutta erilainen treeni.

Hiihtotuntien määrä näyttää olevan suoraan verrannollinen hyviin hiihtokeleihin, ja viime vuosina ne ovat täällä Etelä-Suomessa valitettavasti menneet huonompaan suuntaan.

Oittaalla.

Trainerillä olen ehtinyt ajella nelisen tuntia. Petellä on perheen enkka traineriajeluiden kestossa: kolme tuntia kymmenen minuuttia. Sitä en aio ihan vähään aikaan haastaa, ellei ole jostain syystä pakko. Traineriajeluiden suhteen on vähän valoisampaa tulevaisuutta luvassa vielä tällä viikolla, kun poikamme muuttaa kotoa ja teemme hänen huoneestaan trainerihuoneen. Harjoitusvastuksen lisäksi sinne siirretään kaikki muutkin nyt saunassa säilytettävät kamppeet; reput, pullot, kengät, pyörät jne. On kiva saada tavaroille vähän enemmän tilaa ja sauna alkuperäiseen käyttöönsä. Pitkät, kosteat ja ehkä kylmätkin lenkit on toivottavasti helpompi kestää, kun kotona on sauna lämpimänä.

Pyör... eikun hiihtämään

Viime sunnuntaina lähdin ajelemaan kolmen tunnin pyörälenkkiä. Olin miettinyt kevyen liikenteen väyliä kulkevan reitin jo edellisenä iltana. Kelikin oli lähtiessä oikein mukava, lämpötila juuri ja juuri pakkasen puolella, ilma kirkas. Vesireppu selässä ja urheilujuomaa runkopullossa, uusi takki päällä. Melkein laulattikin, kun oli niin hyvä fiilis.

Heti jo pihasta lähtiessäni kuitenkin huomasin, että polveen sattui joka polkaisulla. Se oli kipeytynyt lauantaisella pitkällä pyörälenkillä, kun satula oli ollut liian matalalla. Päätin ajaa kuitenkin vähän pitemmälle, jos se kipu siitä vaikka kropan lämpenemisen myötä häipyisi. No ei häipynyt, ja piti tehdä päätös: jatkaako lenkkiä vai kääntyä kotiin. Kipu ei varsinaisesti estänyt ajamista, mutta pelkäsin polven kipeytyvän pahemmin, jos ajaisin vielä monta tuntia kuten suunnitelma oli. Käännyin siis takaisin, ajoin kotiin, vaihdoin pyöräilyhousut hiihtopöksyihin ja huikkasin kolmen tunnin traneritreeniä pakertavalle Petelle lähteväni sittenkin hiihtämään.

Oittaalla olikin sitten puolenpäivän maissa jo melkoisesti porukkaa! Latu oli yhtä mössöä, eikä omasta rauhallisesta zen-hetkestä metsän keskellä ollut tietoakaan. Yhden kierroksen hiihdin lumetetulla ladulla, ja sitten lähdin ruuhkaa pakoon tien toiselle puolelle Pirttimäen suuntaan. Hiihtelen mieluummin rauhassa vähän huonommalla ladulla kuin ruuhkassa sitä samaa ympyrää. Latu olikin paremmassa kunnossa kun ajattelin - ihan hiihdettävä, kuten yksi vastaan hiihtänyt mies luonnehti.

Näin jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut ajaa autolla samantien Pirttimäkeen saakka ja lähteä sieltä hiihtämään, koska kaikkein jäisimmät metsäladun pätkät (ja se suuri yleisö) olivat siellä Oittaan päässä.

Polveen ei sattunut yhtään, ja vielä kuin bonuksena ladulla vastaan tuli yksi nuoruudesta tuttu pariskunta, jonka kanssa pysähdyin vaihtamaan kuulumisia. Heidät nähdessäni muistan aina heidän häänsä, joissa olimme kun poikamme oli vasta kuusi päivää vanha. Taisivat mennä minulta hieman sumussa ne juhlat. Tutustuin siellä kuitenkin yhteen toiseenkin nuoreen äitiin, jonka poika oli tuolloin jo melkein kaksiviikkoinen. Ystävystyimme, ja poikien pikkusiskotkin syntyivät vain reilun kuukauden ikäerolla pari vuotta myöhemmin.

Polvi on nyt joka tapauksessa paranemaan päin. Maanantain salitreenissä siinä alkoivat tuntua viimeiset kyykyt, ja keskiviikon traineritreenin 30 sekunnin maksimivedot menivät jo melkein ilman mitään tuntemuksia. Ihan luottavaisin mielin odottelen siis jo ensi lauantain pitkää pyörälenkkiä.

Ei kahta ilman kolmatta

Tämä meidän perheen triahtlontarina alkoi siitä, kun reilut kahdeksan vuotta sitten  ensin innostuin juoksemisesta ja reilu vuosi sen jälkeen selän välilevyn pullistuman jälkeen triathlonista. Opettelin uimaan ja ensimmäisenä triahtlonkesänä ostin maantiepyörän, jonka sain käsiini pari päivää ennen Kiskon perusmatkaa vuonna 2010.

Jo seuraavan vuoden kisaan olin saanut houkuteltua mukaan mieheni Peten. Hänet olin patistanut liikkumaan jo vuosia aikaisemmin, kun ostin lahjaksi sykemittarin tapaamisemme 10-vuotispäivänä vuonna 1997. Hänellä oli silloin jonkin verran ylipainoa ja minua ärsyttävä tapa poltella pikkusikareita. Se sykemittari ja töistä löytynyt kokeneempi treenikaveri kuitenkin motivoivat häntä ensin pyöräilemään ja sitten juoksemaan. Jossain vaiheessa onneksi jäi se polttelukin.

Nyt olemme jo useamman vuoden treenanneet ja kilpailleet yhdessä. Vuosien varrella saimme poikammekin innostumaan lajista. Kävin hänen kanssaan mm. samoissa Heltrin uintitreeneissä; hän kun tuntui aika helposti oppivan vaparin tekniikan ja veikin perheen uintikuninkuuden samantien.

Vuonna 2013 osallistuimme kaikki kolme Joroisten puolimatkalle. Poikamme sarjassa oli vain kaksi osallistujaa, ja koska kyseessä oli SM-kilpailu, hän voitti ensimmäisessä puolimatkan kisassaan hienosti SM-hopeaa.

Peten kanssa olemme jatkaneet harjoittelua ja kisaamistakin, mutta poikamme elämässä on viime vuodet riittänyt niin paljon kiireitä (yo-kirjoitukset, pyrkiminen korkeakouluun, töitä pyöräkaupassa, varusmiespalvelus, opintojen aloittaminen), ettei triathlonille ole juurikaan jäänyt aikaa.

Reilu vuosi sitten saattelin pojan viimeistä kertaa Santahaminaan.

Niinpä ilahduin kovasti, kun yhtenä joulukuisena päivänä töistä kotiin tullessani näin hänen lukevan Joe Frielin Triathletes' Training Biblea. Ostin kirjan monta vuotta sitten, enkä päässyt sen lukemisessa juuri alkua pitemmälle. Sama juttu Petellä, ei jaksanut lukea. Poikamme sen sijaan luki kirjan ja teki sen perusteella itselleen seikkaperäisen treeniohjelman. A-kisakseen taisi laittaa Kisko Triathlonin ensi kesänä.

Isä ja poika lähdössä maastopyörälenkille reilut pari vuotta sitten.

Nyt ovat siis triathlontreenit alkaneet myös pojallamme muutaman vuoden tauon jälkeen. Pyöräkaupassa työskentelystä on mm. se hyöty, että hänellä on nyt oikean kokoinen, hieno Colnago-maantiepyörä. Märkäpuku sen sijaan saattaa olla jäänyt hieman pieneksi. Alustavasti on puhuttu torstai-aamun yhteisistä uintitreeneistäkin, mutta hän ei kuulemma ole oikein aamutreeni-ihmisiä. Miten voi niin sanoa, joitakin vuosia (parikymmentä?) sitten herätti meidät joka aamu kukonlaulun aikaan?

Mallorcan pyörälomalle huhtikuussa meitä ainakin lähtee nyt kolme!

12 kuukautta, 12 kuvaa

Olen juuri nyt pienen flunssan kourissa. Kurkku on kipeä, nuhaakin on. Töihin pystyy mutta treenaamaan ei. Niinpä on hyvää aikaa tehdä pieni katsaus päättyneeseen vuoteen. Valitsin kännykkäni kuvista yhden joka kuukaudelle.

Tämän vuoden kohokohdat näyttävät aika vahvasti kietoutuvan lasten ympärille. He ovat nyt sen ikäisiä, että heidän elämässään tapahtuu paljon suuria asioita. Tämä on aika todennäköisesti myös viimeinen vuosi, jonka he asuvat lapsuudenkodissaan; molemmat ovat opiskelija-asuntojonossa. Toivottavasti ensi vuonna onnistaa!

Tammikuu

Vuosi vaihtui siskon luona Salt Lake Cityssä. Vuoden ensimmäisenä päivänä kävimme hiihtelemässä Soldier Hollow'ssa, jossa järjestettiin vuonna 2002 olympialaisten maastohiihdot. Latumaksu oli muistaakseni 20 dollaria, mutta sillä saikin hiihdellä täydellisillä laduilla lähes itsekseen, muita ei juurikaan meidän porukan lisäksi siellä ollut. Ja kelikin oli mitä parhain. Kirjoitin tästä hiihtoreissusta myös postauksen.

Helmikuu

Tyttären lukiotaival päättyi penkkareihin helmikuussa. Otin töistä puoli päivää vapaata, jotta pääsin vilkuttamaan rekkojen reitin varteen. Kuva on otettu Haukilahdessa. Tyttärellä oli päällään Nasu-haalari. Nasu oli hänen suosikkihahmonsa koko lapsuuden ajan ja niitä pieniä possuja oli öisin vieressä useampikin. Muistan yhdenkin kerran, kun se kaikkien rakkain Nasu-parka unohtui mökille. Sitä itkettiin sitten melkein yhdessä, että miten se Nasu siellä mökillä pärjää yksin ilman "äitiään". 

Maaliskuu

Peten kanssa kävimme Rukalla hiihtämässä. Meillä oli molemmilla uudet skinisukset, jotka olivat todella hyvät. Vuokramökkikin oli kiva, mutta sänky oli vain 120 cm leveä. Leveämpää ei olisi makuuhuoneeseen mahtunutkaan, ja tulihan siinä vähän ahdasta. Autolla ajettiin, ja menomatkalla pysähdyttiin Kuopiossa uimaan.

Huhtikuu

Olen allerginen lepän ja koivun siitepölylle, ja kevät on siksi minulle aina vaikeaa aikaa. Tämä kuva on otettu jonkun pyörä-juoksutreenin jälkeen Oittaan parkkipaikan vieressä. Henki ei meinannut kulkea yhtään, vaikka antihistamiiniakin oli elimistössä. 

Toukokuu

Pete täytti 50 vuotta, ja sen kunniaksi kävimme Ravintola Nokassa syömässä oikein pitemmän kaavan mukaan. Oli tosi kiva ilta, kun tuttumme Ari Ruoho sattui vielä olemaan keittiössä ja tuli meitä tervehtimään. Joitakin vuosia sitten hän järkkäili sunnuntaisin pyörälenkkejä Kivenlahden Teboililta.

Kesäkuu

Tytär sai lakkinsa kesäkuun alussa ja meillä oli taas aihetta juhlaan. Koko kevään olin ihaillut hänen tarmoaan lukea Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin. Meillä oli yhdessä vaiheessa jo vessassakin lunttilappuja, jottei yksikään mahdollinen opiskeluhetki mennyt hukkaan. Ennen pääsykokeita hän piti vain kaksi vapaapäivää lukemiselta; penkkareiden jälkeisen päivän ja lakkiaispäivän.  

Heinäkuu

Siskoni tuli tyttärineen Suomeen reiluksi viikoksi. Tässä olemme sukumökkimme laiturilla Jämsänkosken Haavistossa. Siellä olen joka kesä käynyt nyt jo 48 vuoden ajan, vaikka isovanhemmista on jo aika jättänyt ja mökin ylläpito siirtynyt isäni sukupolvelle. Siskoni on kova kuvaamaan, ja taitaa tässäkin sommitella valokuvaa.

Elokuu

Peten kanssa kisasimme molemmat helteisessä Vichyssä Ironman-matkalla. Olimme reissussa kahdestaan. Kuva on otettu pari päivää ennen kisaa, kun kävimme tutustumassa pyöräreitin alkupäähän. Joku oli tehnyt pellolle heinäpaaleista hienon M-dot- merkin. Kisaraportin voit lukea tästä.

Syyskuu

Tässä molemmilla lapsosilla on edessään ensimmäinen koulupäivä lähikorkeakoulussa, Aalto-yliopistossa Otaniemessä parin kilometrin päässä. Tytär pääsi kauppakorkeakouluun, ja poika oli saanut opiskelupaikan insinööritieteiden korkeakoulusta jo pari vuotta aikaisemmin kirjoitettuaan ylioppilaaksi. Hänen opintojensa alkua lykkäsi armeija, ja ehti hän siinä välissä käydä Nepalissa vaeltamassa ja vähän töissäkin. 

Tämä päivä meni kirkkaasti elämäni onnellisimpien päivien top viiteen.

Lokakuu

Pitkästä aikaa saimme hääkutsun, kun kaksi triathlonystäväämme sai toisensa. Teema näkyi myös kattauksessa. Häät olivat todella kauniit ja niin onnen- ja rakkaudentäyteiset, että vieläkin liikutun kun niitä muistelen. Nuo pyörät saimme muistoksi ja ne ovat meillä nyt takanreunuksella.

Marraskuu

Talvi tuli vähän yllättäen hetkeksi, ja mökillä piti kiireenvilkkaa käydä nostamassa soutuvene järvestä. Onneksi saimme sen kuivalle maalle, vaikka se oli jo lähes täynnä jäätä ja pahanhajuista vettä. Laiturin jätimme paikalleen odottamaan kevättä.

Joulukuu

Kuva on Laajalahden lintutornin vierestä, lähimetsästä. Tässä lähellä on myös hieno ruovikkopolku, jossa tykkään käydä iltakävelyllä. 

Toivottavasti saisin tämän flunssan nyt nopeasti parannettua, jotta voisin aloittaa treenailun ensi vuoden kisoihin suunnitellusti ensi viikolla.

Juoksumatolla ja kalliolla

Joskus tonnin vetojen eteen pitää nähdä vähän enemmän vaivaa. Eilen en ehtinyt juoksemaan lempiradalleni Otaniemeen, koska töiden jälkeen oli suunnitelmissa vähän muitakin menoja ja aikaa juoksulle, suihkulle ja siirtymisille oli vain vajaat kaksi tuntia.

Päätin tehdä ensivisiitin Esport Bristoliin, joka sijaitsee mukavasti noin korttelin päässä työpaikasta. Minulla on salijäsenyys Esport Expressissä, mutta sillä kortilla ei pääse treenaamaan Bristoliin. Ilmainen kokeilukerta oli kuitenkin käytettävissä, ja sain avainkortin täytettyäni yhteystietoni lapulle. Ehkä sieltä joku markkinointipuhelu sitten tulee.

Ensimmäistä juoksumattoa en saanut lainkaan käyntiin, piti vaihtaa toiseen ennen kuin käynnistys onnistui. Juoksumatot vaikuttivat vähän hienommilta kuin Expressissä, mutta ei siinä käytössä lopulta eroa juurikaan ollut. Juoksin noin 10 minuutin verran ja sitten laitoin asetuksiksi 1,5 % kulmaa ja vauhtia 5 minuuttia/kilsa. Siinä vauhdissa sitten pyristelin 4x5 minuuttia. Tavallaanhan se on helpompaa kuin radalla, kun vauhti on vakio.

Samassa tilassa juoksumattojen kanssa oli myös isohko jumppasali, jossa näytti ensin olevan käynnnissä step-tunti ja heti sen jälkeen alkoi pumppi. Aikamoinen äänten kakofonia oli ilmassa, kun sekä ohjaajan ääni että kovalla soitettu musiikki puuroutuivat. Minulla oli omat musiikit korvissa, ja aika kovalle sai nekin säätää. Onneksi tuli vesipullokin mukaan, sillä siinä juostessa tuli ihan kunnolla hiki ja jano.

Treeni onnistui kai ihan hyvin,  kun pysyin säädetyn ajan maton vauhdissa ja maksimisykekin nousi seitsemisen lyöntiä korkeammalle kuin vastaavassa treenissä ulkona.

Lauantaina kävimme Peten kanssa kävelyllä nuoruuden maisemissani Ullanlinnassa ja Kaivopuistossa. Tässä yksi kuvamuisto reissulta:

Kaivopuistossa.

Meillä on muuten tänään kihlajaisten vuosipäivä. Joka vuosi ei tätä päivää ole tullut juhlittua tai edes muistettua, mutta tänään kakuteltiin lasten kanssa kun täyteen tuli neljännesvuosisata.

Viikko Jönköpingin kisaan

Flunssa meni kuin menikin ohi, ja miten kiva onkaan treenata! Huonoimpina päivinä ehdin jo ajatella, että miten ikinä jaksan täydellä matkalla maaliin, kun portaiden nouseminenkin tuntui jo isolta suoritukselta. Nyt olen onneksi taas kunnossa, ja keskiviikosta lähtien päässyt myös treenaamaan.

Minulla alkoi perjantaina neljän viikon kesäloma. Se oli muutenkin ihan loistava päivä, sillä silloin selvisi, että tyttäremme sai opiskelupaikan Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulusta. Samasta opinahjosta ovat ennen häntä valmistuneet minun lisäkseni siskoni, molemmat vanhempani ja isoisäni. Tyttäreni on siis kauppatieteilijä jo neljännessä polvessa!

Flunssan takia päättyvän viikon treeniohjelmaan tehtiin pieniä muutoksia. Keskiviikkona kävin salilla, torstaina juoksin töistä kotiin ja perjantaina kävin itsekseni Oittaalla uimassa. Vähän aikaa piti märkäpuvun vetoketjun kanssa ährätä, se kun menee kiinni ylhäältä alas, mutta onneksi liikkuvuus vielä riitti sen sulkemiseen omin avuin.

Eilen lauantaina tulimme Peten kanssa mökille, ja kävimme tekemässä lyhyen pyörä-juoksu -yhdistelmätreenin.  Auton jätimme vaihteeksi Kasvihuoneilmiön pihaan, kun yleensä meillä on vaihtopaikkana Lahnajärvi. Omalta mökiltä ei voi triathlonpyörällä ajamaan lähteä, kun lähimmälle asfalttitielle on matkaa nelisen kilsaa.

Tänäänkin oli ohjelmassa pyöräilyä.  Ajelimme omia reittejämme kevyesti pyöritellen, minä kolme tuntia ja Pete vähän pitempään. Lähdimme matkaan jo hieman ennen yhdeksää, kun muuta liikennettä on vielä aika vähän. Aikainen herääminen kannatti siinäkin mielessä, että öinen sade oli jo siirtynyt idemmäksi ja saimme ajaa poutasäällä.



Ajoin saman reitin kuin viime viikonloppunakin, mutta nyt myötäpäivään. Kiskossa tein pienen retken Kisko Triathlonin juoksureitin maisemiin.  Kiskon kisa oli ihan ensimmäinen triathlonkilpailuni vuonna 2010, ja sen jälkeen olen siellä kilpaillut perusmatkalla joka vuosi. Tänä vuonna en valitettavasti pääse mukaan, kun kisa järjestetään samana viikonloppuna kuin Jönköpingin puolikas.

Kiskon juoksureittiä. Tänään ei ruuhkaa...

...eikä sadetta!

Flunssaa ja luopumisen tuskaa

Tiistai-aamuna oli kurkku kipeä ja siitä se sitten lähti: väsymystä, kuumetta, kurkku- ja pääkipua. Ajatuskaan ei oikein kulkenut normaalilla tavalla, oli vaikea keskittyä. Olin töistäkin poissa keskiviikon ja torstain, kun olo oli niin huono.

Torstai-iltana vointi oli jo menossa parempaan suuntaan ja Peten päästyä töistä pakkasimme auton ja lähdimme mökille.

Tänään perjantaina aloittelin jo treenejäkin varovasti 40 minuutin uinnilla. Vesi oli mukavan lämmintä, ja tuttu kääntöpaikkakin, järveen kaatunut koivu, oli edelleen paikallaan noin kilometrin päässä omasta rannasta.

Laituri on vielä laittamatta järveen, mutta ehkä se tänä viikonloppuna saadaan paikalleen. Toiveissa on myös saada myös omasta pojasta ajoseuraa viikonlopun pyörälenkeille. Pieniä, alustavia lupauksia mökille tulosta on nimittäin saatu.

En enää muista, missä alunperin törmäsin tähän alla olevaan runoon, joka kertoo vanhemmuuteen liittyvistä viimeisistä kerroista. Se tuli taas mieleeni, kun ajoimme Peten kanssa tänne mökille kahdestaan. Kai siitäkin viimeisestä kerrasta, kun tulimme mökille viikonlopuksi koko perhe, molemmat lapset takapenkillä on jo useampi vuosi aikaa.

Niin sen tietysti pitää mennäkin, että lapset kasvavat ja itsenäistyvät, mutta on tämä vanhemmuus välillä ihan kamalan haikeaakin.


The Last Time

From the moment you hold your baby in your arms,
you will never be the same.
You might long for the person you were before,
When you had freedom and time,
And nothing in particular to worry about.

You will know tiredness like you never knew it before,
And days will run into days that are exactly the same,
Full of feeding and burping,
Whining and fighting,
Naps, or lack of naps. It might seem like a never-ending cycle.

But don't forget...
There is a last time for everything.
There will come a time when you will feed your baby
for the very last time.

They will fall asleep on you after a long day
And it will be the last time you ever hold your sleeping child.
One day you will carry them on your hip,
then set them down,
And never pick them up that way again.

You will scrub their hair in the bath one night
And from that day on they will want to bathe alone.
They will hold your hand to cross the road,
Then never reach for it again.

They will creep into your room at midnight for cuddles,
And it will be the last night you ever wake for this.
One afternoon you will sing 'the wheels on the bus'
and do all the actions,
Then you'll never sing that song again.

They will kiss you goodbye at the school gate,
the next day they will ask to walk to the gate alone.
You will read a final bedtime story and wipe your
last dirty face.
They will one day run to you with arms raised,
for the very last time.

The thing is, you won't even know it's the last time
until there are no more times, and even then,
it will take you a while to realise.

So while you are living in these times,
remember there are only so many of them and
when they are gone,
you will yearn for just one more day of them.

For one last time.

- Author unknown

Kolmet treenit ja yhdet synttärit

Tällä viikolla on parikin kertaa tullut kokeiltua jotain uutta. Jos ei nyt ihan kokonaan uutta, niin ekoja kertoja tälle vuodelle kuitenkin.

Uimaan menossa

Tiistai-iltana kävimme Kuusiksella uimassa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Vesi oli todella lämmintä, ja siinä vähän kovempaa uidessa meinasi jo tulla kuuma. Muitakin uimareita oli järvessä, ja pari kertaa erehdyin pitämään turvakelluketta ihan oikeana poijuna. En sentään törmännyt kehenkään, vaan huomasin virheeni ajoissa. Avovesiuintitreenit siirrämme vastedes varmaankin Oittaalle, on sinne Kuusikselle meiltä niin pitkä matka etenkin nyt, kun Kehä I on remontissa.

Puli puli

Keskiviikkona juoksin töistä kotiin. Ilma oli todella lämmin, ja jouduinkin jo Lauttasaaressa pysähtymään mutterikioskille täyttämään vesipulloa. Otaniemessä täytin pullon jo toisen kerran, ja siellä oli pakko käväistä myös vessassa. Kun alkumatkasta oli aika paljon liikennevalojakin, tuli juoksusta melko rikkonainen. Loppua kohden alkoi harmittaa myös huononeva juoksuasento ja hidastuva vauhti. Reitti oli kyllä hieno, Helsingistä Espooseen rantoja pitkin.



Torstaina oli Heltrin torstai-uintien viimeinen treeni. Lähdin Pirkkolaan bussilla suoraan töistä, ja myöhästyinkin vartin, kun Mannerheimintien liikenne pysähtyi jalkapallofanien keskinäisen välienselvittelyn vuoksi kokonaan puoleksi tunniksi.

Kun lopulta pääsin perille, kiskoin märkkärin pikavauhtia päälle, ja kiiruhdin suihkun kautta altaalle. Ehdin uimaan pari satasta ja 2x300 m ja minulle ehti tulla ihan kamalan kuuma jo siinäkin. En ui märkäpuvulla altaassa muuten kuin pakon edessä.  Vajaan kilsan uinnin jälkeen otin puvun pois ja ah, miten hyvältä tuntui hieman viileä vesi. Lopputreenit uitiin viestejä, ja mieleenpainuvin kokemus oli varmaankin se, kun piti yrittää uida perhosta koko altaanväli. Aikamoista hyökyaaltoa siinä tuntui työntävän edessään eikä kamalan sujuvaa ollut liikehdintä.

Ai niin, Pete täytti maanantaina 50 vuotta, ja kävimme sen kunniaksi syömässä Ravintola Nokassa. Siellä on keittiöpäällikkönä triathlonkaverimme Ari Ruoho. Ruoka oli todella hyvää, ja ilta kaikinpuolin onnistunut. Ari heitti ilmoille ajatuksen pienestä triathlonisteille suunnatusta kokkailuillasta, jossa opeteltaisiin tekemään uusia, hyviä ruokia treenaamista ja palautumista tukemaan. Kiinnostaisikohan sellainen muitakin?

Perhepotretti.

Kevään eka tempo ja uusi pyörä perheeseen

Treeniohjelmassa oli eilen peräkkäin ne kolme kovaa kirjainta: FTP. 20 minuuttia piti siis ajaa pyörällä täysiä ja katsoa, paljonko watteja keskimäärin kertyy. Yritin ehkä ihan vähän luikerrella tätä testiä ajamasta, mutta sain aika pian valmentajalta viestiä että ajamaan vaan.

Paras toistaiseksi löytämämme paikka tälle testille Espoossa on Röylän temporeitti, pituudeltaan 9,7 km. Ajelimme autolla Oittaalle ja sieltä sitten verrailimme tempon lähtöpaikalle. Peteä vähän harmitti mennä autolla, mun mielestä se oli vain ihan fiksua toimintaa, kun saatiin näin tehtyä täsmätreeni. ja jos oltaisiin ajettu kotoa saakka, olisi aikaa mennyt puolisentoista tuntia enemmän.

Tempon lähtöpaikalle saavuttuani ajoin vielä temporeitin alkua viisi minuuttia täysiä, minkä jälkeen verrailin kymmenisen minuuttia takaisin lähtöpaikalla. Siinä ei sitten auttanut muu kuin huokaista syvään, laittaa Garmin päälle ja alkaa polkea.

Wattimittarin kanssa ajaminen oli vähän jännempää kuin aikaisempina vuosina ilman. Heti alussa on pieni ylämäki, ja watit nousivat sellaisiin lukemiin, että tiesin etten jaksaisi samaa tahtia maaliin saakka. Yritin pitää watit kuitenkin koko ajan sisällä ajamani testituloksen yläpuolella, koska olin kuullut, että ulkona voisi tulla vieläkin parempia tuloksia. Ylämäissä tehot pysyivätkin helposti ylhäällä, alamäessä oli paljon, paljon vaikeampaa.

Alla olevasta graafista (Strava Effort Comparison) näkyy, että alussa jäin koko ajan enemmän ennätystuloksestani, mutta vähän puolivälin jälkeen aloin ottaa menetettyjä sekunteja kiinni. Violetti viiva kuvaa siis eilisen vedon eroa ennätysajeluun samalla reitillä viime toukokuussa. Silloin olen varmaankin lähtenyt liian kovaa ja jaksaminen on sitten kärsinyt. Nyt näin koko ajan paluumatkalla watit, ja kun ne aina alaspäin viettävällä tieosuudella putosivat, yritin kiivaasti saada ne taas parempiin lukemiin. Tuli siis tsempattua.

Vähän temporeittiä pitemmälle piti ajaa, jotta sain 20 minuuttia täyteen. Pete oli loppusuoralla ottamassa kuvaa:

Kelin suhteen meillä kävi tuuri, sillä tiistaina ja tänään torstaina on satanut kaatamalla. Eilen paistoi aika ajoin jopa aurinko.

Watit nousivat jonkun verran sisällä ajetuista, mutta syke jäi vähän alle. Aika oli neljä sekuntia huonompi kuin viime vuonna ajamani ennätys. Strava on muuten ihan todella kätevä näiden segmenttien vertailuun, kun edelliset ajat samalla reitillä löytyvät vaivatta. Suosittelen kokeilemaan Premium-jäsenyyttä! En muuten ajanut vetten päällä alkuverrassa, kämmäilin vaan mittarin kanssa, ja se oikaisi järven yli. Itse ajoin kyllä teitä pitkin!



Pyöräperheemme sai viime viikolla uuden jäsenen, kun poikamme osti itselleen uuden maantiepyörän. Pyöräliikkeessä työskentelyllä näyttää olevan sellainen sivuvaikutus, että lähes kaikki ansaitut eurot kulutetaan samaisessa pyöräliikkeessä. Toissa kesän hommista jäi kivaksi muistoksi täysjoustomaastopyörä, ja nyt kotiin tuotiin titaanirunkoinen Colnago-maantiepyörä.

En ole ennen tiennytkään, että pyörän voi kasata niinkin tarkkaan, että mietitään jopa, mihin kohtaan vaijereiden suojakuoren teksti laitetaan. Tässä pyörässä sekin on mietitty:

Teksti (Campagnolo) on tietysti tuossa takavaihtajan vaijerin mutkassa niin, että se näkyy taaksepäin. Taitaa pojalla nyt olla perheen hienoin pyörä... Yhteiset lenkit saavat kuitenkin vielä odottaa, kun me Peten kanssa lähdemme lauantaina reiluksi viikoksi Espanjan Calellaan pyörälomalle Arjan ja Teemun kanssa. Leiriohjelma tuli meiliin jo alkuviikosta, joka päivälle näyttää riittävän kehittävää tekemistä. Märkäpuvutkin pakataan mukaan, jos vaikka saisimme avattua avovesikauden samalla.

Tällä kertaa otamme omat pyörät mukaan. Pyörääni vaihdettiin ketju ja takapakka, jossa on nyt vähän paremmin ylämäkiin sopivat välitykset. Ketju vaihdettiin ensimmäisen kerran itse, ja se meni vähän liian kireälle. Tempoa ajaessa pitikin olla tarkkana, etten vaihtanut isolla eturattaalla ihan pienimmille vaihteille takana, kun rissat menivät ääriasennossa jo vaakasuoraan. Olisi voinut takavaihtaja livahtaa pinnojen väliin, mikä ei olisi ollut kiva. Jos poikani nyt muistaisi huomenna työpäivänsä aikana ostaa minulle vielä toisen uuden ketjun, niin välttyisin vaaralta Espanjan nousuissa.

Hyvää pyöräkarmaa

Kun kuusi vuotta sitten olin hankkimassa ensimmäistä maantiepyörääni, askeleet veivät Mäkelänkadulle Velosporttiin. En enää muista, mistä sen kaupan keksin, mutta se käsitys minulle jäi, että se oli ainakin silloin se vähän hienompien pyörien kauppa. Netistä olisi varmaan pyörän voinut jo silloin tilata, mutta en oikein tiennyt millaisen pyörän haluaisin ja ennenkaikkea minkä kokoisen. Arvelin tässä saavani ammattitaitoista apua Velosportista ja siinä olin oikeassa. Sitäkin mietin, että apu on sitten lähellä, jos sormi menee uuden pyörän kanssa suuhun ja tulee jotain korjattavaa tai takuuhommia. Kumpiakaan ei kyllä ole tainnut tulla, normaaleja huoltoja vain.

Päädyin lopulta ostamaan Cannondalen alumiinirunkoisen Caad 9:n. Hiilikuitupyörät olivat hieman kalliimpia, niissä alkoi budjetti tulla vastaan, enkä ensimmäistä kunnon pyörää ostaessani vielä tiennyt, kuinka kestävällä pohjalla orastava pyöräily- ja triahtloninnostukseni oikeastaan edes on. Olisin ehkä voinut kyllä päätyä ihan samaan pyörään, vaikka olisin tiennytkin kaiken mitä nyt tiedän, niin kiva pyörä se on ollut.

Sain pyöräni sopivasti muutamaa päivää ennen ensimmäistä tri-kisaani, ja kyllähän sillä ajaminen tuntui ihan erilaiselta kuin sitä ennen hybridillä. Klossitkin opin irroittamaan polkimista yhden pienen haaverin jälkeen. Maantiepyöräni on nykyään valitettavan vähällä käytöllä, kun ajelen sillä lähinnä työmatkoja kesäisin. En toisaalta raaski sitä myydäkään, koska sen käyttö- ja tunnearvo ovat minulle suuremmat kuin siitä todennäköisesti saatava hinta. Voi olla, että mielessäni orastaa pieni toive siitä, että tyttäreni innostuisi sitä kokeilemaan. Tai sisko, joka on ensi kesänä taas tulossa Suomeen lomalla. Olisipa hienoa päästä yhteiselle pyörälenkille jomman kumman ihanan naisen kanssa!

Kun sitten muutamaa vuotta myöhemmin tuli triathlonpyörän hankinnan aika, oli aika selvää että käyn sitäkin ensin etsiskelemässä Velosportissa, varsinkin kun halusin pysyä samassa merkissä. Mitään clip-on -tankoja en edes harkinnut, maantiepyörä on maantiepyörä ja triathlonpyörä jo ihan eri juttu. Olin yhden illan saanut ajella ystäväni Cannondale Slicella, ja kun hän ei sitä sittenkään halunnut myydä, päätin ostaa uuden vastaavan. Sattumalta Velosportissa oli juuri oikean kokoinen Slice, ja tein siitä kaupat samantien. Joitakin osia siihen olen vuosien varrella vaihtanut; satulan tietysti, aika-ajotangot, kompaktikammet ja käytettynä ostamani vanteet. Uusin hankintani on wattimittari, josta on ollut jo paljon iloa, vaikken ole sillä ulkona ajanut metriäkään. 

Ei ole vauhti pyörästä kiinni ja voi että miten tuli tästä kuvasta ikävä kesää!

Nyt on Velosport-ympyräni mukavasti sulkeutunut, kun poikani aloitti tammikuussa siellä työt. Hän on jo muutamana aikaisempana kesänä hankkinut alan kokemusta muissa pyöräkaupoissa siirtyen vuosi vuodelta arvokkaampien pyörien pariin. Olen tosi kiitollinen siitä, että töitä ja oppimisen mahdollisuuksia on nuorelle miehelle tarjottu. Tammikuussa hän lähetteli taas aktiivisesti hakemuksia eri pyöräliikkeisiin, ja Velosportista otettiin ensimmäisenä yhteyttä. Parin haastattelun jälkeen homma oli selvä, ja työpaikka sovittu opintojen alkuun saakka. Mahtava mahdollisuus nuorelle pyöräentusiastille! On kiva nähdä joka päivä, miten innostunut hän on pyöristä ja työstään niiden parissa.

Velosport on muutama viikko sitten muuttanut uusiin, hienompiin tiloihin pari sataa metriä etelämmäksi Mäkelänkadun ja Koskelantien risteykseen, vanhaan Amerin taloon. Kannattaa käydä tutustumassa, avajaiset ovat Go Expo -viikonloppuna ja Messukeskus on melkein vieressä.

Tämä ei ole yhteistyöpostaus, olen vain tosi ilahtunut tästä poikani uudesta työpaikasta ja etenkin perheessä yhä lisääntyvästä pyörähuolto-osaamisesta. Toisaalta myös puhtaan pyörän kriteerit kiristyvät kiristymistään, viime viikolla harjoiteltiin jo pakan irroittamista pesua varten siinä kuitenkaan vielä onnistumatta.

Äiti ja tytär

Elämä kulkee ainakin näin taaksepäin katsoessa sykleissä, ja merkittävät tapahtumat on helppo huomata näin jälkeenpäin, harvemmin juuri niiden tapahtuessa siinä arjen keskellä. 

Viime viikkoina olen muistellut ylioppilaskevättäni 1987 paristakin syystä. Ensimmäinen on se, että tyttäreni on tämän kevään abiturientti. Pari ainetta hän kirjoitti jo syksyllä ja muutaman lisää nyt keväällä. Kuten äitinsä 29 vuotta sitten, hän aloittaa heti kirjoitusten jälkeen valmistautumisen kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin. Pääsykoekirjat kävin ostamassa hänelle jo ennen joulua, niin kuin oma äitini minulle aikanaan. Perinteet tuntuvat jatkuvan. Muuten tyttäreni on kyllä vahvasti oman tiensä kulkija ja osannut pitää puolensa jo ihan pienestä.

Tyttärelläni oli koulussa viime viikolla teemapäivä, jolloin piti pukeutua joksikin, jota ei ole. Hän yllätti ja ilahdutti minut haluamalla pukeutua triathlonistiksi. Tästähän innostuin ja kaivoin samantien esiin kisa-asuni, Kööpenhaminan Ironman-mitalin ja muuta tarvittavaa rekvisiittaa. Tässä lopputulos:

Vaikka tyttären oma laji onkin jalkapallo eikä tämä leikki mitenkään viitannut hänen kiinnostuksensa heräämiseen triathlonin suhteen (ja selvästi merkitsi minulle paljon enemmän kuin hänelle), tulin siitä tosi hyvälle mielelle. Pukeutumisessa mentiin tietysti vähän yli; itse käytän kompressiosäärystimiä vain palautumiseen pitkien treenien jälkeen, enkä pukisi irtohihoja hihattoman kisa-asun kanssa. Tytär oli kuitenkin asuunsa tyytyväinen, mikä oli pääasia.

Toinen mielessä pyörinyt ajatus on se, että tapasin Petrin juuri ylioppilaskeväänäni, teekkareiden vappubileissä. Siis kuinka kauan siitä oikein on ja miten nuori silloin olinkaan - näin jälkeenpäin ajatellen ihan lapsi vielä! Ihmeellistä ajatella, miten nuorena tehdyt päätökset vaikuttavat elämään vielä useiden kymmenien vuosien jälkeenkin. Muistan hyvin miten odotin kotona lankapuhelimen vieressä, että soittaakohan se kiva, edellisiltana tapaamani poika minulle, kuten lupasi. Ja soittihan hän! Ekat treffit sovimme Mikonkadulle Cafe Metropolin eteen jo samaksi päiväksi, ja siitä tämä meidän yhteinen juttu sitten alkoi. Minä olin 19-vuotias ja hän 21.

Lunta ja aurinkoa

Koskaan aikaisemmin emme ole päässeet perille Salt Lake Cityyn valoisaan aikaan, mutta viime keskiviikkona se onnistui. Kolmesta lennosta kaksi ensimmäistä oli ajallaan, ja Amsterdamissa piti pistää juoksuksi, että ehdimme koneeseen. Seattlessa maahantulomuodollisuudet veivät pitempään kuin koskaan ennen, ja jouduimmekin kiilaamaan turvatarkastusjonossa, jotta ehtisimme viimeiselle lennolle. Se olikin hieman onnekkaasti puoli tuntia myöhässä, ja ehdimme kentällä vähän istahtaakin.

Lyhyet vaihtoajat ovat matkan etenemisen kannalta tosi hyvät, mutta voi sitö stressin määrää, kun joutuu seisoskelemaan jomoissa, joissa kaikilla muillakin on kiire koneeseen ja joulunviettoon rakkaisen kanssa. Paluumatkalla meillä on vain yksi vaihto Pariisissa, ja siihen on aikaa neljä tuntia - enemmän kuin tulolentojen kahdelle vaihdolle yhteensä. 

Jo heti torstaina kävimme REI:ssa vuokraamassa sukset ja lumikengät. Lähes samantien ajoimme Mount Dell-nimiseen piakkaan hiihtämään. Täällä laduille päästäkseen pitää maksaa, ja tuolla hinta oli 7 dollaria per nenä. Latuja oli yhteensä ehkä kymmenisen kilsaa, ja maisemat todella upeat. Sukset olivat sellaista 'no waxing' -mallia eivätkä kummemmin luistaneet. Hienoa oli kuitenkin hiihtää hyvin hoidetuilla laduilla auringossa. Kerran ajauduin umpihankeen, kun sukset eivät alamäessä kääntyneetkään samaan suuntaan kuin latu. Onneksi alla oli mukavan pehmeää puuteria.

Perjantaina lähdimme hiihtämään Solitude Nordic Centeriin, jossa olimme aikaisempinakin vuosina käyneet. Täällä monessa paikassa aina kysellään, mistä olemme. Nordic Centerin yksi työntekijä ilahtui ikihyviksi, kun kuuli että olemme Suomesta. Hän on aikeissa osallistua Rajalta rajalle -hiihtoon 2017. Pieni maailma.

Hiihdin siskon kanssa vajaat pari tuntia taas ihan häikäisevän upeissa maisemissa. Pakkastakin oli ihan kipakasti. Sukset eivät juurikaan luistaneet, mutta pitivät kyllä ylämäissä tosi hyvin. 

Eilen heräsimme Peten kanssa jo kuudelta kiivetäksemme lumikengillä Mount Airen huipulle. Lähdimme liikkeelle parkkipaikalta kuun paistaessa, ja pikkuhiljaa aurinkokin tuli näkyviin. Pakkasta oli noin 12 astetta, ja lunta oli satanut edellisinä päivinä niin, ettemme nähneet reittiä kunnolla. 

Pehmeää puuterilunta oli jopa vyötäröön saakka, joten eteneminen oli hidasta ja edellä menneellä Petellä aika paljon raskaampaa. Ajauduimme ilmeisesti reitiltä liikaa oikealle ja edessä alkoi olla vain vaikeakulkuista pusikkoa. Päätimme kääntyä takaisin kunhan aurinko olisi kunnolla noussut vuorten takaa. Olipas taas hieno reissu!

10000 km

Pikkusiskoni on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Jaoimme samanlaisen lapsuuden, kävimme samat koulut ja lopulta teimme gradunkin yhdessä. Ikäeroa meillä on kolme ja puoli vuotta.

Siskon ja isän kanssa 70-luvun alkuvuosina.

Siskoni muutti Yhdysvaltoihin parikymmentä vuotta sitten tavattuaan tulevan amerikkalaisen aviomiehensä täällä Suomessa. Ihan heti en tullut ajatelleeksi sitä, miten moneen asiaan hänen muuttonsa vaikuttaisi. Minulla oli silloin kädet täynnä hommia pienen poikavauvan kanssa, enkä osannut ajatella asioita edes viikkojen, saati vuosien päähän. Tuntui tietysti jännältä, että hän muuttaa niin kauas, ja sellaiseen maahan, joka oli tuttu lähinnä vain televisiosta. Siihen mennessä olin käynyt Yhdysvalloissa vain kerran, New Yorkin reissulla opiskelijaporukan kanssa.

Pitkästä välimatkasta johtuen en ole onnistunut näkemään siskoani niin usein kuin toivoisin. Matka Salt Lake Cityyn kestää vajaan vuorokauden, ja yleensä olemme pyrkineet olemaan perillä parisen viikkoa. Pari kertaa lentojen kanssa on ollut ongelmia, kun ne ovat olleet myöhässä niin, että jatkoyhteys on menetetty. Joitakin öitä on siis vietelty erinäisissä lentokenttähotelleissa uusia lentoja odottaen. Aina on kuitenkin lopulta perille päästy, pisimpään menomatka on meiltä kestänyt 60 tuntia vuonna 2006 kun Pohjois-Amerikassa oli kamala lumimyrsky ja Denverin lentokentän sulkeutuminen vaikutti koko maan lentoliikenteeseen.

Iloissa on ollut paljon helpompi olla läsnä kuin murheissa. Lasten syntymien yhteydessä on ollut matkoja molempiin suuntiin, ja vieläkin muistan, miten ihmeellistä oli nähdä sisko kotiovellani yllättäen 40-vuotispäivänäni. Äitini ja Pete tiesivät matkasta etukäteen ja osasivat pitää salaisuuden siihen saakka, että siskoni soitti meidän ovikelloa. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistan miten onnellinen olin hänet nähdessäni.

Murheet tulevat elämään sen suuremmin suunnittelematta. Vuosien varrella on eteen tullut tietysti myös yhtä sun toista surua ja tilanteita, joiden aikana pitkä välimatka on konkretisoitunut. Joskus olisi niin paljon kivempi olla ihan fyysisesti läsnä eikä vain puhelimen päässä. Riittämättömyyden tunteita on ollut.

Nyt on taas onneksi se vuosi, kun vietämme joulun yhdessä. Edellisestä kerrasta onkin jo kolme vuotta. Lähtö on keskiviikko-aamuna, ja lennämme Salt Lake Cityyn Amsterdamin ja Seattlen kautta, ihan uusi reitti meille. Vaihtoihin on aikaa molemmilla kentillä alle kaksi tuntia, joten kiirettä pitää varsinkin Seattlessa, kun matkatavarat pitää tullata.

Ja voi, miten helppoa onkaan matkustaminen nyt aikuisten lasten kanssa! Ensimmäisen matkan aikaan poikamme oli 2,5 -vuotias ja tytär 6 kk, ja tavaraa mukana kuin pienessä karavaanissa. Nyt pääsemme onneksi jo paljon helpommalla, kun ei tarvitse syöttää tai nukuttaa ketään eikä varata eväitäkään sen kummemmin. Eikä vaippoja, rattaita, tuttipulloja, tutteja, leluja, lääkkeitä ja mitä kaikkea silloin 18 vuotta sitten mukaan olin pakannutkaan. Ei myöskään tarvitse pelätä sitä, että kielitaidottomat pienokaiset katoavat lentokentällä. Joinakin vuosina kirjoitin kännykkänumeroni heidän kämmenselkäänsä kuulakärkikynällä ihan varmuuden vuoksi.

Salt Lake Cityn maisemia. Kuva siskolta.

Pian Salt Lake Cityn lentokentällä vuodatetaan taas onnenkyyneliä. Jotenkin se tunne vain vyöryy yli, vaikka kuinka olisi matkasta väsynyt, tai ehkä juuri siksi. 

Perillä on tarkoitus yhdessäolon lomassa tehdä niin paljon PK-treeniä kun jaksaa ja ehtii. Ainakin uimaan, hiihtämään ja lumikenkäilemään on suunnitelmissa mennä. Haaveilemme myös pienestä reissusta Moabiin, maastopyöräilyn paratiisiin etelä-Utahissa. Sielläkin on juuri nyt lunta, ja paikalliselta pyöräoppaalta sain viestin, että  "Snow on the ground, more coming.  We will still have a guide available, if a miracle happens." Joulun ihmettä siis odotellessa...

PS. Vuosina 2008, 2010 ja 2012 kirjoitin blogiin matkoistamme Salt Lake Cityyn. Kirjoitukset löytyvät täältä.

Kiirettä ja onnea

Melko kiivastahtista on meno ennen joulua. Tuntuu, että pää on vielä viime viikossa. Poikakin kotiutui eilen armeijasta, vaikka alkuviikosta jotenkin ajattelin, että se päivä koittaisi vasta ensi viikolla. Hienoa oli kuitenkin olla mukana upseerikokelaiden ylentämistilaisuudessa Santahaminassa. Tuli oikein juhlallinen ja isänmaallinen olo. En ollut tiennytkään, että tasavallan presidentti ylentää kaikki reservinkin upseerit, sitä hommaa ei ole delegoitu alemmaksi. 

Silmäkulmani kostuivat prikaatikenraalin puhuessa kauniisti nuorille nais- ja miesvänrikeille ja meille omaisille. On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnetta, jonka koin. Siinä oli yhtä aikaa onnea, ylpeyttä, kiitollisuutta ja haikeuttakin. Hieno poika. Ja vähän kliseisesti - miten nopeasti nämä vuodet ovatkaan vierineet. 

Tässä kuvassa olemme Santahaminan portilla viime viikonloppuna, kun edessä oli enää neljä aamua.

Treeniohjelmaa olen säntillisesti noudattanut, vaikka välillä onkin vähän tiukkaa tehnyt. Joskus on tarvittu vähän enemmän psyykkausta ja tsemppausta sekä itseltä että puolisolta. Keskiviikkona lähdin juoksemaan tunnin lenkkiä, vaikka ennen sitä olinkin jo ehtinyt vähän sohvalla viivähtää. Olisipa ollut helppoa jäädä siihen, onneksi Pete tuli kotiin ja sai minut liikkeelle. Kyllä siinä trikoita päälle kiskoessa alkoi vähän jo tehdäkin mieli juoksemaan.

Paikka paikoin oli jo vähän liukasta, ja vauhdin ylläpitäminen tuntui siksi työläältä. Se hyvä puoli näissä pimeissä keleissä on, että sykemittarin valot voi koko ajan pitää yö-asennossa - eipä tule ainakaan viikolla valoisaan aikaan juurikaan treenattua. Viikonloppunakin kolmen tunnin maastopyöräilylenkillä voi hyödyntää melkein täysimääräisesti päivän valoisat tunnit.

Otaniemessä on isot remontit meneillään, ja bussipysäkkejä ja jalkakäytäviä siirrellään tämän tästä. Lähes pilkkopimeässä ei ole ihan kauhean helppo huomata, että jalkakäytävä ei jatkukaan tien toisella puolella. Jokunen vuosi sitten minulla oli juostessa aina valo kiinni hihassa, mutta nyt olen jonnekin sen hukannut enkä ole löytänyt uutta. Valo olisi kyllä tarpeen näillä keleillä, ei tahdo ihan heijastin riittää.

Eilen on taas Heltrin torstai-uinti, toistaiseksi viimeistä kertaa. Valmentaja vaihtuu enkä enää jatka samassa ryhmässä. Nyt on aika kokeilla jotain muuta. Aika näyttää, mitä.

Kolmen tunnin peekoo

Tällaisena harmaana ja sateisena päivänä on välillä vaikea miettiä miten toteuttaisi treeniohjelmaan merkityn "180 minuuttia PK". Pari päivää sitten yritin herätellä aviomiehessäni innostusta lähteä kokeilemaan Kivikon hiihtohallia. Omakin innostus tosin lopahti, kun tajusin, ettei siellä ole sitä hiihtoon niin itsestäänselvästi kuuluvaa raitista ilmaa. Ei siis tarvinnut aviomiehen laittaa suksia kuntoon.

Eilen meillä oli kiva treenipäivä pienellä porukalla. Se alkoi Märskyssä 3000 metrin uinnilla, joka sisälsi kaikenlaisia tuttuja ja uusiakin drillejä sekä vähän nopeuttakin, kun uimme 10x50 m minuutin lähdöillä. Uinnin jälkeen söimme lounaat kahvila Uppopullassa, ja sovimme tapaavamme juoksutreeniä varten Otaniemen urheilukentällä.

Pahaksi onneksi ulkona oli aamupäivän aurinko vaihtunut iltapäivän sateeseen, ja päätimme siirtää juoksutreenin Esport Arenalle. Sinne päästyämme saimme huomata, että radat olikin varattu juoksukilpailuja varten. Lopulta päädyimme reiluksi puoleksi tunniksi Otahallin kuntosalille ennenkuin meille voima- ja liikkuvuustreeniin sieltä varattu tila vapautui.

Otahallin Aalto-salissa teimme alkuun juoksutekniikkaharjoitteita, ja niissä kyllä erottuivat oikeat juoksijat. Varsinkin loikat etenkin yhdellä jalalla ovat minulle tosi vaikeita, hyvä että osaan edes hyppiä yhdellä jalalla! Ei siis ihme, että juoksu on hidasta.

Voima- ja liikkuvuustreeni oli sekin mukavaa, vaikka selkä siitä kipeytyikin. Pitäisi näköjään pysytellä tutummissa liikkeissä tai ainakin kokeilla kaikkea uutta maltilla. En osaa pitää keskivartaloa niin tiukkana kuin pitäisi, ja tunnistan epäsopivat liikkeet vasta niitä kokeiltuani. 

Eilisen pitemmän treenipäivän jälkeen tänään piti siis päättää, miten vietän oman treenisessioni, kun ei siitä sisähiihdosta kiinnostunut meistä kumpikaan. Pete lähti maastopyöräilemään, mutta koska selkäni on viime viikkoina siitäkin kipeytynyt, päädyin sauvakävelemään. Kolme tuntia juoksua olisi ollut liian iso rasitus ja sauvojen kanssa kävellessä saan sykkeen vähän korkeammalle kuin ilman.

Lähtiessäni satoi, mutta onneksi sade laantui nopeasti ja keli oli lopulta ihan ok. Kävelin lopulta reilut 21 kilometriä, joista reilut puolet Espoon kaunista rantaraittia. Vesi on nyt todellä ylhäällä, ja lenkin vikoilla kilometreillä kastuivat tossutkin kun vesi oli katkaissut rantaraitin lähellä Otaniemen lintutornia. 

Nyt on meillä hieman erilainen itsenäisyyspäivä, kun poikamme on armeijassa. Aika paljon olen kuluneen vuoden aikana miettinyt niitä äitejä ja isejä, jotka ovat joutuneet lähettämään parikymppiset tai vieläkin nuoremmat poikansa rintamalle. Oma poikani osallistui viime viikolla kurssinsa loppusotaan Helsingin metrotunneleissa ja Kampissa. Hän päätyi myös Puolutusvoimien harjoituksesta tekemään videoon, josta tämä stillkuva (oma poikaseni pälyilee keskellä):

Nuorten varusmiespalvelukseen astuvien miesten ja naisten maanpuolutustustahtoa kehui myös prikaatikenraali Toveri, kun viime tammikuussa kävimme Santahaminassa tutustumassa varusmiesten oloihin. Olen iloinen siitä, että vajaan parin viikon päästä poikani on oman panoksensa isänmaalle ainakin toistaiseksi antanut ja pääsee taas kotiin.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Pojan kanssa

Viikonloppuna kohta kaksi viikkoa sitten poikamme oli pitkästä aikaa kotona neljä päivää, torstaista maanantaihin. Nyt hänellä onkin "tuplakinkku" eli melkein kolme viikkoa menee  yhtäjaksoisesti armeijan harmaissa ja lomalle pääsee vasta reilun viikon kuluttua. Täytyy siis ottaa ilo irti niistä lyhyistäkin hetkistä, kun hän on lomalla ja perhe kasassa. Olimme suunnitelleet Peten kanssa käyvämme tällä viikolla joku ilta Santahaminassa, mutta koska pojan yksikkö on vartiovuorossa, hän ei saa vastaanottaa vieraita. Ensi viikollakaan ei pääse kylään, koska silloin on leiri. 

Mukavaa yhteistä tekemistä ei ollut vaikea keksiä. Olin jo aikaisemmin kysynyt, josko hän voisi antaa meille maastopyöräilyvinkkejä. Sunnuntaina lähdimme yhdessä lähimetsään harjoittelemaan. Ensin ajoimme ylös-alas noin parinsadan metrin pituista mäkeä. Siinä oli sopivassa suhteessa juuria, kiviä ja tiukkoja käännöksiä. Aika paljon jälkeen jäin pojista, ja jonkun kierroksen jätin väliinkin, kun jäin ottamaan valokuvia.

Tuosta en mennyt.

Tuosta kyllä ajoin, mutta taisivat molemmat renkaat pysyä maassa.

Sama paikka eri suunnasta.

Pojalla näytti homma sujuvan aika suvereenisti, mutta kyllä hän on sitä alamäkeä ystävineen hinkannutkin. Muutama vanne ja ainakin yksi takavaihtajan korvake on häneltä tuossa metsikössä vääntynyt tai hajonnut. Onneksi itse kuski on säästynyt mustelmia vakavammilta vammoilta. Pyörää on kyllä korjailtu ja osia vaihdeltu tosiaan sitten senkin edestä. 

Jonkun aikaa mäkeä ajettuamme lähdimme vielä lyhyelle metsäkierrokselle, ja huomasimme, että yllättävän kivat ja vähintäänkin riittävän haastavat maastot löytyvätkin lähempää kuin uskoisikaan. Pitäisi vaan käydä ajamassa useammin, että taidot ja rohkeus oikeasti kehittyisivät.

Viime viikonloppuna kävimme Peten ja Mikon kanssa ajamassa Nuuksiossa. Eksyinkin kerran kun jäin jälkeen ja käännyin väärälle heppapolulle. Samaisella väärällä polulla etsin vähän rajojani ja löysinkin ne, kun kaaduin. Polveen sattui, kun juuri sen alla oli pieni kova oksa. Siihen tuli pieni nirhauma ja iso mustelma, ja se on vieläkin hieman kipeä, vaikka haaverista on jo neljä päivää. Vähän piti tämän viikon treeniohjelmaa sen takia viilata, mutta sittemmin on kyllä juoksukin jo onneksi onnistunut.