tiistai 1. syyskuuta 2015

Mitä seuraavaksi

Reilu viikko on nyt kulunut pisimmästä ja rankimmasta liikuntasuorituksesta, ja mieli askartelee jo seuraavassa. Arkailin ilmoittautua toiselle täydelle matkalle ennenkuin olin ensimmäistäkään suorittanut, ja niinpä moni kisa on jo loppuunmyyty nyt kun voisin ilmoittautumista ajatella. Nirvanan kautta tietysti pääsee vielä useimpiin Ironman-kisoihin, ja Challenge-sarjan kisoissakin näyttää olevan tilaa. Eiköhän ensi kesäksi löydy joku hyvä vaihtoehto.

Peten kansa olemme nyt etsimässä uutta valmentajaa. Jupiksen kanssa olemme tehneet hyvää yhteistyötä pian jo nelisen vuotta, ja nyt meistä kaikista tuntui, että aika muutoksen aika. Sama valkku, samat kisat - siinä meidän yhteisen harrastamisen tärkeimmät periaatteet jatkossakin.

Ehkä tässä ennen ensi kauden treenien aloittamista voisin vähän aikaa iloita tästä mahtavasta onnistumisesta, täyden matkan triathlonin maaliin saattamisesta. Aloittaessani triathlon-harrastusta Ironman tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta, enkä edes haaveillut moisesta. Kolme ensimmäistä vuotta osallistuin korkeintaan perusmatkan tapahtumiin, kun olin arka lisäämään kisojen pituutta. Neljäntenä kesänä kisasin yhdellä puolikkaalla ja viime kesänä kahdella. Tämä tahti sopi minulle tosi hyvin, sillä minulla ei aloittaessani ollut oikeastaan minkäänlaista taustaa kestävyysurheilusta tai edes säännöllisestä, progressiivisesta harjoittelusta. Pitkälle ollaan siis tultu siitä, kun nelikymppisenä seitsemän vuotta sitten päätin aloittaa juoksemisen lähes nollasta. Siksikin Jupiksen apu on ollut korvaamatonta. 


Blogini täytti elokuussa jo seitsemän vuotta. Juoksemisen ja bloggaamisen aloittaminen sattui (varmasti ihan syystäkin) sellaiseen aikaan, etteivät lapset enää tarvinneet minua ihan joka hetki. Piti alkaa miettiä, mitä ihan omaa minulla oikeastaan on tai siis lähinnä että onko mitään. Tuntui, että melkein kaikki vapaa-ajan tekeminen liittyi tavalla tai toisella lasten harrastuksiin tai kouluun. Kannustin, kuljetin ja kustansin minkä lisäksi olin mm. salibandymatseissa toimitsijana, jalkapallossa joukkueenjohtajana ja lasten koulun johtokunnassa. Kuulostaa näin jälkikäteen melko hurjalta, mutta tykkäsin joka hetkestä enkä haluaisi muuttaa tuosta ajasta yhtään mitään. Vuosien varrella lapset kasvoivat aikuisiksi, ja nyt tuntuu siltä, ettei minulla oikein muuta enää olekaan kuin omaa aikaa. Välillä kaipaan pikkulapsiaikaa, mutta osaan kyllä nauttia tästä uudesta vapaudestakin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti