Lumikenkäilemässä

Olemme viettäneet joulua kolmen aikuisen ja neljän lapsen porukassa. Välillä on vähän vaikea löytää tekemistä, josta kaikki olisivat yhtä innoissaan. Eilen ajoimme Solitude Nordic Centeriin noin 3000 metrin korkeuteen ja vuokrasimme kaikille lumikenkävehkeet. Jakaannuimme A- ja B-ryhmiin. Ryhmä B kiersi pienen järven ja eteni vähän rauhallisempaa tahtia, ryhmä A (Petri, Atte ja minä) taas vähän rivakammin ja pitemmän lenkin.

Heti lähdettyämme kävelemään sykkeeni oli mukavasti ylhäällä. Lyhyt alkupätkä oli tasaista, ja sitten alkoi alamäki. Alamäessäkin syke pysyi edelleen korkealla, ja singahti vielä ylemmäksi kun tuli pieniä nyppylöitä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, pakkasta oli muutama aste. pikkuhiljaa alkoi päätä särkeä. Kävelimme alas Solituden hiihtokeskukseen ja sieltä takaisin ylös.

Tiesin jo alas mennessäni, että ylös tuleminen olisi rankkaa ja niinhän se olikin. Mieluummin olisin ensin kiivennyt ylös ja tullut vasta sitten alas, mutta täällä se ei ollut mahdollista. Ylämäessä tuntui, etten mitenkään saanut keuhkoihin tarpeeksi ilmaa. Muutaman kerran minua vähän pyörryttikin, hapen vähyyttä varmaankin. Atte meni edellä omaa vauhtiaan ja pysähtyi aina välillä odottamaan meitä. Tuli ihan deja vu -fiilis viime kesän pyörälenkkien ylämäkiosuuksilta, kun hän silloinkin katosi horisonttiin. Minulla ei meinannut toinen lumikenkä pysyä jalassa, ja oli ihan kiva välillä pysähtyi sitä justeeraamaan. Siinä kun sai samalla vähän hengähtää.

Reitti taisi olla pituudeltaan nelisen mailia, aikaa meni tunti neljäkymmentä minuuttia. Lenkin jälkeen kävimme rinneravintolassa syömässä hyvät chilit.

Kuvassa Pete ja sisko tankkaamassa ennen kanjoniin ajoa.