Eilen aamulla kello soi 4:30. Pikaisten suihkujen jälkeen kävimme aamiaisella ja lähdimme metrolla Amager Strandiin, missä oli Kööpenhaminan Ironmanin uinti ja T1. Jännä fiilis oli siinä metrovaunussa, kun osa porukasta palaili yön yli kestäneistä juhlista ja osa oli menossa Ironman-kisaan. Täyttä oli, mutta onneksi kaikki mahtuivat mukaan.
Rannalla saimme pumpun ystäviltä lainaksi ja Pete kiristi venttiilit ja pumppasi molempien renkaat. Taas yksi hyvä syy osallistua oman miehen kanssa samaan kisaan! Hoidimme kaikki logistiset hommat, ja pian olimmekin jo märkkärit päällä lähtökarsinassa. Asettauduimme vasempaan reunaan noin porukan puolivälin paikkeille.
Lähtö oli ikäryhmittäin miehet ja naiset samaan aikaan ns. rolling start -tyyliin jossa porukka käveli rauhallisesti mereen ja alkoi uida, aika lähti kulumaan ajanottomaton ylityksestä. Lähdin uimaan omaa matkavauhtia ja olo tuntui hyvälle ja onnelliselle.
Ennen viimeistä kääntöpoijua jälkeen tein virheen. Käännyin liian aikaisin takaisin rantaan päin. Siinä oli oranssi poiju, ja luulin sen olevan jo kääntöpaikka. Kuulin, kuinka joku huusi jotain tanskaksi, mutta en ymmärtänyt mitä. Uin ehkä reilun 100 metriä, kunnes edessäni oli kajakki ja sitä melonut uintivalvoja sanoi minun kääntyneen liian aikaisin. Eihän siinä auttanut muu kuin uida vastavirtaan rannassa se puuttuva matka ja aloittaa uudelleen oikealta poijulta. Myöhemmin kuulin, että jotkut muutkin olivat tehneet saman virheen. Pitäisi muistaa keskittyä koko ajan eikä alkaa haaveilla kuten minulle todennäköisesti kävi.
Mielessä kävi tietysti, että mitenköhän kauan tähän uintiin nyt oikein menee kun piti mokata, mutta rantaan noustessani näin, että aika olikin ihan hyvä, 1:10:21.
Pyöräreitti oli todella kiva. Alkuun ajettiin rantatietä, jossa oli kiva sivumyötäinen tuuli. Oikealla oli meri, purjeveneitä ja satamia, vasemmalla todella hienoja tanskalaisia minipalatseja. Ekat 20 minuuttia join vain vettä, sitten aloin ottaa 20 minuutin välein geeliä ja patukkaa. Patukat olin leikannut sopiviksi suupaloiksi. Kun kisa-aikaa oli kulunut kuusi tuntia, alkoi vatsassa kivistää. Päätin kokeilla, auttaisiko suolakapseli. Ja auttoihan se, vatsa rauhoittui taas hetkeksi.
Kolme kertaa pysähdyin vessaan, mistä päättelin nesteytyksen olevan kunnossa. Kahdessa pysähdyksessä kävin samassa, taaksepäin kallellaan olevassa Bajamajassa. Onneksi se ei kaatunut! Siinä istuessakin yritin vähän pitää painopistettä edessä, ettei kävisi hassusti.
Toisella kierroksella samalla huoltopisteellä joku makaili maassa ja kysyin että onko kaikki ok. Oli kuulemma niellyt ehkä liikaa merivettä mutta ei tarvinnut apua. Kerroin hänestä kuitenkin järjestäjille ja joku lähtikin tsekkaamaan miehen vointia.
Pyöräosuudella mietin, että vaikka juoksu tuntuisi kuinka pahalta, se ei saa jäädä päällimmäisenä mieleen tästä kisasta kun uinti ja pyöräily sujuivat niin kivasti ja hyvällä fiiliksellä.
Ekalla kierroksella Petellä puhkesi rengas kahdesti. En nähnyt sitä ensimmäistä kertaa, mutta kuulin siitä kun hän ohitti minut. Toisella kerralla kiinnitin ensin huomiota paikalle pysähtyneeseen ystävääni Katjaan ja vasta ohittaessani näin, että rengashommissa hääräsikin Pete. En kuitenkaan pysähtynyt, ja jonkin aikaa harkitsin takaisin kääntymistä. Tiesin, että Petellä on kaksi vararengasta ja hiilidioksidipatruunaa, mutta minulla olisi ollut minipumppu. Soimasin itseäni ohiajamisesta ja huonoudesta vaimona, kunnes Pete ajoi reilun tunnin kuluttua taas ohitseni ja sanoi, että olin tehnyt ihan oikein. Hän oli joutunut odottamaan huoltomotskaria, kun vannenauha oli rispaantunut venttiilin kohdalta. Vannenauhatkin kantsii tsekata ennen kisaa! Minulla oli niiden kanssa ongelmia jo pari vuotta sitten Mallorcalla, mutta silti se oli unohtunut.
Katsojia oli todella kivasti myös pyöräreitin varrella, etenkin Geels Bakkella, ihan suuren maailman touhua! Oli kiva katsella ihmisiä ja pihoja reitin varrella. Peltoja ja kumpuilevaa maastoakin löytyi ja suurin osa teistä oli todella hyvässä kunnossa. Lyhyt parinsadan metrin mukulakivipätkäkin löytyi, siihen hiljensin reilusti.
Pyöräaikani oli 6:47:55, mikä on kaikkine pysähdyksineen varmaan ihan ok. Ekalla kierroksella oli enemmän ohittajia, toisen kierroksen ajoin melkein kokonaan yksin. Joitakin väsähtäneitä ohittelin.
Juoksuvaihdossa vaihdoin paidan ja laitoin päälle juoksuhameen. Se kirvoitti taas kommentteja. Joku suomalainen mies kommentoi, että minulla oli sama hame päällä jo Joroisissa. Kannustus juoksulenkillä oli todella mahtavaa, vaikka mitä kivoja asioita ihmiset keksivätkin huutaa. "Brilliant skirt!" "Lady, you look beautiful!". Suomalaisiakin kannustajia oli reitin varrella mukavasti lippuineen, kiitos kaikille!
Juoksussa kokeilin ekaa kertaa juoda Cokista jokaisella huoltopisteellä. Muistan Jupiksen joskus sanoneen, että kun sitä ottaa, silmät rävähtävät auki. Juuri niin kävi minulle. Kokeneempi triathlonkaveri Mikko oli lauantaina aamiaiskeskustelussa kertonut, että yhdessä desissä Cokista on 10 g hiilaria, ja laskin siitä että kuudella desillä tunnissa varmistan riittävän hiilarien saannin juoksussa. Cokiksessa oli sekin hyvä puoli, että se oli lämmintä. Vesi nimittäin oli kylmää, ja siitä sain pari kertaa pienen pistoksen hetkeksi vatsaan kun otin ensin vettä ja sitten Cokista.
Jaksoin juosta yllättävän hyvin. Vain huolloissa kävelin, ja kolmella viimeisellä kierroksella yhden jyrkän mäen. Aika paljon ohitettavia kävelijöitä oli radalla varsinkin viimeisillä kierroksilla. Köpiksen juoksureitillä näkee monessa kohdassa vastaantulijoita, ja Peten kanssa halasimmekin kolme kertaa, neljännellä tyydyimme yläfemmoihin.
Juoksun edetessä ilta alkoi tummua ja oli kyllä ihan mieletön fiilis lopulta kaartaa noin 100 metrin pituiselle kirkkaasti valaistulle maalisuoralle. Olin siinä juuri silloin ainoa maaliintulija, ja fiilis oli loistava, kun valot loistivat, kannustajat huusivat ja oma unelma täyttyi. Kuulin, kuinka kuuluttaja sanoi ne odottamani sanat: " Pia, you are an Ironman!" Kisan johtaja oli maalissa vastaanottamassa juoksijoita. Sain Anulta Suomen lipun ja kättelin kilpailun johtajaa ja taisin siinä endorfiinipöllyssä halatakin. Heti seuraava näkemäni ihminen olikin Pete. Oma olo oli pian maaliintulon jälkeen melko hutera, pari sivuaskeltakin siinä tuli otettua mutta pysyin sentään tolpillani.
Maratoniin meni aikaa 4:48:11 ja vaihtoineen koko juttuun 13:00:46. Vaikka sykemittarini oli lopettanut toiminnan jo 15 kilsan juoksun jälkeen, siinä näkyi kuitenkin kello. Siitä tiesin viimeisellä kierroksella, että 13 tunnin alitukseen on pienoinen mahdollisuus, mutta eilen en vaan pystynyt juoksemaan kovempaa. Ehkä sitten ensi kerralla!
Hagqvistin Antti oli kameroineen paikalla juuri kun tulin maaliin. Tuossakin pitää näköjään olla aika leveä haara-asento, että pysyn pystyssä (pahoittelen pientä kuvaa, en tiedä miten ipadillä sen saisi isommaksi).
Kävelimme Peten kanssa Athlete's Gardeniin, jossa join vähän jotain jogurttia ja yritin syödä huonolla menestyksellä. Ei vaan maistunut, ja oli etova olo. Saimme finisher-paidat sekä Street wear- ja juoksupussukat. Matkalla hotelliin kävimme hakemassa pyörät ja muut puuttuvat kamat T2:sta. Siitä oli onneksi vain parin korttelin matka hotellille. Sama huono olo jatkui hotellilla, eikä uni oikein tullut. Eipä ihme, kun olin urheillut kolmetoista tuntia ja juonut 2,5 litraa Cokista.
Tosi hieno kisa tämä Köpiksen Ironman, voin suositella kyllä ihan kaikille! Uinti on niin suojaisessa laguunissa, ettei ole pelkoa kovin korkeista aalloista. Eilenkin oli aika kova tuuli, mutta se ei haitannut uintia yhtään. Pyöräreitti on todella kaunis ja kiva ajaa. Monenlaista maisemaa ehtii nähdä kahdella kierroksella. Huolto sujui loistavasti, kaikkea hyvää oli tarjolla ja pullojen vaihdot onnistuivat lennossa. Juoksureitti on todella tasainen, eikä yksin tarvinnut olla missään, kannustajia ja muita kilpailijoita riitti.
Rannassa aamulla kuuluttajat kertoivat Köpiksen kisan olevan maailman suurin Ironman. Suomalaisia oli ilmoittautunut 80, meitä oli ulkomaalaisista kuudenneksi eniten. Kisa on myös tosi hyvään aikaan, sillä minusta on kiva treenata kesälomalla, kun on aikaa.
Nyt aion pitää kunnon off-seasonin ja treenailla fiiliksen mukaan. Jos palautuminen on nopeaa, ehkä jotain maratonia tai puolikasta voisi harkita. Ja pitäähän niitä ensi vuodenkin kisoja pikkuhiljaa alkaa miettiä. Tämä ei jäänyt tähän!
