lauantai 22. kesäkuuta 2019

Kevään ja vähän alkukesänkin kuulumisia

Paljon useammin tulee näköjään mietittyä, että mitä blogiin kirjoittaisi kuin lopulta kirjoitettua. No, tässä nyt kootusti kuulumisia keväältä ja vähän alkukesältäkin.

Huhtikuun alussa olin pyörälenkillä mökillä ja minua puri koira. Näin jo vähän kaeumpaa, että metsätiellä oli mies kolmen vapaana olevan koiran kanssa. Pysähdyin odottamaan, että hän saisi koirat hallintaansa ja pääsisin ohi. Yksi koirista lähti juoksemaan minua kohti, eikä pysähtynyt tai muutenkaan kiinnittänyt huomiota omistajansa huutoihin. Se tuli ihan viereeni ja siinä omistajaan päin katsoessani minua sattui reiteen ja tajusin, että koira oli purrut.

Minulla oli jalassa uudet paksut talvipyöräilyhousut, enkä ihan heti päässyt katsomaan, millaista jälkeä oli tullut. Koiran omistaja pyysi anteeksi, mutta ei tarjonnut esim. yhteystietojaan, joita minä olin liian hämmennyksissäni kyselemään. Valokuvaakaan en ottanut, en koirasta enkä omistajasta. Klenkkasin vähän matkaa eteenpäin, jotta sain katsottua vauriot. Verta ei tullut, mutta hampaiden jäljet näkyivät selvästi. Housut  eivät onneksi menneet rikki. Jalkaan sattui, mutta ei niin paljon, että olisi pitänyt soittaa kyyti. Seuraavana maanantaina kävin Terveystalossa ottamassa jäykkäkouristusrokotuksen. Mustelma parani muutamassa viikossa. Koirien omistajat - pitäkää ne koirat kiinni!

Maaliskuussa vastasin Hesarissa olleeseen verkkokyselyyn, jossa piti kertoa kuinka oli alkanut sohvaperunasta liikkujaksi. Heti tuntui, että tähän on ihan pakko vastata ja kirjoittelin vastaukset muutamaan kysymykseen. Muutaman päivän päästä soitti Hesarin toimittaja. Pienen puhelinhaastattelun ja yhden valokuvaussession jälkeen tämä juttu ilmestyi Hesarissa: https://www.hs.fi/elama/art-2000006056612.html Ehkä kivoin siitä saamani palaute oli, että se oli "minun oloiseni". Ihan tutulta se toki tuntuikin, kun olin osan tekstistä itse kirjoittanut. 



Olikohan sekin vielä huhtikuuta kun aloin haaveilla uusista vanteista triathlonpyörään? Aika pian hoksasin kuitenkin, ettei varmaan kannata ostaa vanteita nyt, jos ehkä vuoden-kahden päästä haluaisin uudemman pyöränkin. Jos vaikka uudessa pyörässä olisikin levyjarrut, eivät nykyiseen pyörään ostamani vanteet sopisi enää siihen uuteen. Tyydyin sitten käymään bike fitissä Lauttasaaren pyörähuollossa, ja se olikin tosi hyvä päätös. Aika isot muutokset tehtiin ajoasentoon, ostin mm. uuden vähän pitemmän stemmin.

Uutta ajoasentoa pääsin heti kokeilemaan Mallorcan treenileirillä. Lähdimme sinne vappupäivänä ja kymmenisen päivää ajelimme saarta ristiin rastiin. Se oli huippureissu: ihan mahtavaa seuraa, hotellissa hyvää ruokaa (meillä oli puolihoito) ja kelitkin suosivat lomailijoita. Ensimmäistä kertaa ajoin Küsten Klassikin. Lähdimme aamulla taksilla hotelliltamme Andratxiin. Sieltä ajoimme rantatietä koko matkan takaisin hotellille. Hieno reitti, kun meri näkyi melkein koko ajan.

Kuva Formentorin reissulta.

Polkujuoksemassakin käytiin.

Hotellissamme oli myös 25 m lämmitetty ulkoallas, jossa kävimme lähes joka aamu pienellä aamu-uinnilla. Pari kertaa uimme myös meressä. Hotellia (Club Pollentia) voin kyllä suositella, kymmenessä päivässä ei ehtinyt vielä kyllästyä joka päivä vaihtuviin buffetin antimiin puhumattakaan jälkkäreistä. Hotellin edestä pääsi bussilla kätevästi Alcudiaan ja Puerto Pollensaan parilla eurolla. Mennään varmasti samaan paikkaan joskus uudestaankin.

Hotellin uima-allas

Mallorcan leiri huipentui siihen, kun kävimme katsomassa Mallorcan puolimatkan Ironman-kisaa. Aika passelit olosuhteet triathlon-kilpailulle oli siellä! Näimme uinnin ja pyöräosuutta jonkin matkaa, kun kävelimme Alcudiasta takaisin hotellille.

Toukokuun lopussa lähdin Peten mukaan kannustajaksi Karhunkierrokselle. Alun perin hän oli ilmoittautunut 83 kilsan matkalle, mutta saatuaan Norseman-paikan vaihtoi sen lyhyempään ja juoksi "vain" 55 kilsaa. Aamulla kävin itsekin juoksemassa Valtavaaralle, ja ehkä pikkuisen kävi mielessä, että voisin hyvinkin innostua polkujuoksusta. Järjestäjän bussilla pääsin Basecamp-huoltoon katsomaan kisaa, ja passelisti näinkin siellä Peten. Siinä vaiheessa juoksua oli takana jo reilut kolmisenkymmentä kilsaa, ja Pete puksutti menemään hyvällä höökillä.

Omalla lenkillä Rukan rinteessä.

Palasin takaisin Rukalle "raatobussilla", jossa kiersi pieni sanelin, johon kaikki keskeyttäneet saivat purkaa sydäntään. Jäi mieleen se, miten yksi mies sanoi hänelle kerrotun, että polkujuoksu on kuin maraton, jossa vaan vauhdit ovat hitaampia. EI TOSIAANKAAN OLE, kuulemma! Tälle naurahtivat kaikki, vaikka muuten bussissa oli aika hiljaista.

Pete iloisena maalissa.

Kesäkuun alkupuolella kävimme Peten ja poikamme kanssa Pirkan pyöräilyssä. Ajoimme siellä 217 km, tosin mittarini näytti reitin pituudeksi vain 212 km. Poikamme ajoi 32 km keskinopeusryhmässä maaliin saakka ja Pete oli luvannut vetää minut maaliin haluamallani teholla. Ajatus oli ajaa IM-tehoilla koko matka ja siinä onnistuttiin ihan hyvin. Lopussa tuli minulle yllättäen vielä pieni vauhdin kiristys, mutta sinnillä pysyttelin perässä. Lähtiessämme vähän seitsemän jälkeen sateli vettä, mutta lopulta päivä oli niin aurinkoinen, että käsivarteni vähän kärähtivät.

Pete oli niin hyvä peesi, että siihen oli muitakin tulijoita. Yhdelle miehelle, joka siinä meinasi koko ajan ajaa rinnalleni sanoinkin, että voisitkos ajaa vähän taaempana. Hän sitten siitä lähtikin vähän ajan päästä omille teilleen.
Vähän ennen lähtöä

Loppureissusta oli vähän surullisempaa, kun joku oli kaatunut ryhmässä yllättäen eteen tulleen routavaurion takia. Takaa oli ajettu päälle, mutta luunmurtumilla ilmeisesti selvittiin. Kaikki pyöräilijät pysäytettiin siihen odottamaan, että hoitotoimet saadaan tehtyä ja ambulanssit liikkeelle. Piti siinä odotellessa tsekata Petrin puhelimesta, ettei omalta pojalta edellä ajaneelta ollut tullut mitään viestiä, ei onneksi ollut.

Maalissa.

Treenit ovat sujuneet pääsääntöisesti ihan hyvin ja kun FTP-testissäkin tuli eilen uusi ennätys, ensi sunnuntain Ironman-kilpailu Haugesundissa ei jännitä ihan kamalan paljoa.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Kesän eka kisa: Tuusulanjärvi triathlon 2.6., perusmatka

Jo toisena vuonna peräkkäin kauden ensimmäinen tri-startti oli Tuusulanjärvellä. Pete oli mukana "vain" huoltojoukoissa, koska juoksi viime viikonloppuna Rukalla 55 km ja on luvannut ensi viikonloppuna vetää minut maaliin Pirkan pyöräilyn pitemmällä matkalla.

Vesi Tuusulanjärvessä oli mukavan raikasta, suunnilleen saman lämpöistä kuin Tallinnan Ironmanilla viime kesänä, 14,7 astetta. Kävin vajaat puoli tuntia ennen starttia uimassa, jotta välttyisin alkushokilta kisassa. Tallinnan Ironmanilla viime vuonna tämä oli selvästi voittava strategia, ja Tuusulassa sitä suosittelivat jo kisajärjestäjätkin.

Nyt riitti "lämmittely"


Lähtö oli rannalta, koska vesi oli niin kylmää. Jättäydyin ehkä hieman liian taakse, ja uinti ekalle poijulle oli aika ruuhkainen. Siinä alkoi melkein jo vähän ahdistaa. Onneksi lopun matkaa sain uida ns. omaa uintia. Suunnistaminen oli helppoa, koska reitti oli selkeä ja poijut isot. Ensimmäisen kierroksen jälkeen piti pyrähtää rannassa kymmenisen metriä ennen uutta kierrosta. Siinä juostessa kuulin, että olin oman sarjani (N50) kärkinainen. Toisella kierroksella ei tapahtunut oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista: uin vaan niin pitkään kunnes kädet osuivat pohjaan. Uintiaika 29.20, viitisenkymmentä sekuntia hitaampi kuin viime vuonna.

Juoksuaskelia, kun kuvaaja (Pete) käski.


Vaihtoalueella alkoi vähän huipata, mutta ei auttanut jäädä ihmettelemään, pyöräkenkiä jalkaan ja vaatetta niskaan. Kuivasin vähän jalkoja ja sain sukat jalkaan. Takkia en sitten saanutkaan riittävän nopeasti päälle märkien käsivarsien takia ja kun sprintissä jo kisannut seurakaveri Niinakin aidan takana huusi, että pärjään ilmankin, tyydyin pukemaan päälle vain tuuliliivin. Ja ihan hyvin se riittikin, ei tullut kylmä.

Uuden kypärän eka kisa.

Pyöräily oli kaksi 20 kilsan kierrosta, ja reitti oli hieman viime vuotista pitempi parin kääntöpaikan siirtämisen takia. Noin vartin pyörittelyn jälkeen sain pidettyä yllä tavoitetehoja. Reittiä ei oltu suljettu liikenteeltä, jota oli onneksi melko vähän. Yhden ohittavan auton kuljettajalle hermostuin, kun hän lähti ohittamaan minua, vaikka vastaankin tuli auto. Tiellä ei ole kunnon piennarta, joten samalla kaistalla ei vaan mahdu turvallisesti ohi.

Pyörällä kului aikaa 1.26:17. Kovinkaan paljon en jaksa datoihin perehtyä, mutta pikkuvertailu  viime vuoteen kertoo, että 9 wattia enemmän sain tänä vuonna enemmän irti kintuista.

Pyöräily on ohi.

No sitten juoksuun. Kolme oman sarjan naista oli minut jo ohittanut pyöräilyssä ja luulin olevani turvallisesti viimeisenä. Vasta kotona tuloksia katsoessani huomasin, että olihan sieltä joku saman sarjan nainen tullut vielä minunkin jälkeeni maaliin.

Suunnitelma oli yrittää nakuttaa tasaisesti kuuden minuutin kilsoja, ja melkein siinä onnistuinkin, kun juoksuaika oli lopulta 1.01.24. Juoksussa olin kuusi minuuttia nopeampi kuin viime vuonna. Reitti oli toki vähän muuttunut, mutta tuo kyllä ilahduttaa! Oma juoksutunnelmakaan ei vaipunut ihan niin syvälle apatiaan ja epätoivoon kuin muistelen viime vuonna käyneen.

Juoksua.
Maaliin pääsin, kun palkintoja jo jaettiin ja lähdöstä oli kulunut aikaa 3.05.06.

Petellä (ja sen myötä myös minulla) on tällä kaudella mottona "Mitä pahempaa, sen parempaa". Tausta-ajatuksena siinä taitaa olla jotain sen suuntaista, ettei koskaan voi tietää, millaiset olosuhteet kisassa voi olla, joten vähän huonommallakin kelillä kannattaa vaan lähteä treenaamaan ja nauttia siitä kokemuksesta, vaikkei se aina juuri silloin niin herkulta tunnukaan. Tämän päivän kisa tuntui ennen lähtöä osuvan siihen "pahempaa"-kategoriaan, mutta ei se näin jälkeenpäin tarkastellen kamalan paha ollutkaan.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Pääsiäisen pyöräblokki

Naurahdin, kun näin pääsiäisen treenikalenterin: yhteensä 12 tuntia pyöräilyä, kolme tuntia per päivä. Välillä vähän rauhallisempaa ja sitten taas kovempaa peekoota.

No mikäs siinä, olemme olleet Peten kanssa mökillä kahdestaan. Täällä riittää reittivaihtoehtoja, ja joka päivä olen ajanut eri lenkin. Parasta taisi olla se, kun eilen sunnuntaina ajoimme Fiskarsiin kahville ja pullalle. Miinuspisteitä puolestaan ropisee Varsinais-Suomen ja Uudenmaankin teiden päällysteille, jotka ovat paikka paikoin jo ihan vaarallisen huonossa kunnossa: reikiä, raitoja ja romahtaneita reunoja riittää.


Fiskarissa tarkeni juoda kahvit terassilla.

Kelit ovat olleet niin kesäiset, että pari lenkkiä ajoin shortseissa. Ihan kuin kesällä! Lähtiessä lämpöasteita on ollut viileimmillään kahdeksan, tänään 14. Tosin ihan aamun aikaisimpina (ja kylmimpinä) tunteina emme vielä ole tunteneet vetoa maantielle.

Kävin reilu viikko sitten bike fitissä Larun pyörässä. Vähän kaikenlaista säädettiin ja asento tuntuu nyt tällä kokemuksella aika hyvältä. Se on jo hyvä merkki, että saan selän suoraksi heti lenkin jälkeen. Tehoja tuntuu tulevan aikaisempaa helpommin ja tilaakin tuntuu olevan enemmän.

Vähän harkitsin jo uusien kiekkojenkin hankintaa, mutta sitten hoksasin, että jos ostan parin vuoden kuluessa uuden pyörän, haluan siihen varmaankin levyjarrut, eivätkä nyt ostetut vanteet sitten enää sopisikaan uuteen pyörään. Se idea jäi sitten siihen. Samalla pyörällä olen ajanut vuodesta 2012, vanteet taisin ostaa käytettynä pari vuotta myöhemmin. Eiköhän niillä vielä jonkun matkaa ajella - ainakin nyt siis tuleva kausi.



Bike fitin lisäksi tein myös toisen investoinnin, nimittäin uudet ajolasit. Minulla on ollut silmälasit jo nelisenkymmentä vuotta, enkä huonon kyynelnesteen vuoksi voi lainkaan käyttää piilolinssejä. Tarvitsen siis myös ajolaseihin vahvuudet. Kuusi-seitsemän vuotta ajelin ajolaseilla, joiden sisäpuolella on toiset pienet linssit, ns. adapterit voimakkuuksilla. Jo viime kesänä huomasin, etten näe niillä enää kovin tarkasti, ja noin kuukausi sitten kävin luotto-optikollani kyselemässä vaihtoehtoja. Tilasin sellaiset Rudy Projectin lasit, joissa voimakkuudet on hiottu suoraan linsseihin. Sain ne viime viikolla, ja hyvin tuntuvat toimivan. Linssit ovat tietysti vähän paksummat kuin normaalisti, mutta kyllä niiden kanssa pärjää. Uusilla laseilla näen helpommin terävästi myös taakse vilkaistessani, siinä oli adapterimallin kanssa välillä vähän toivomisen varaa.

Meillä on Peten kanssa hyvä uusi tapa suhtautua puutarha- ja miksei muihinkin hommiin: tehdään ne tunnin - puolentoista purskeissa. Mökin rakentamisen ajoilta on mielen perälle jäänyt ajatus, että puutarhahommiin menee helposti koko päivä tai useampikin. Nyt innostamme toinen toistamme tekemään hommia niin, että sovimme jo etukäteen kauanko asialle aikaa varataan. Eilen saimme reilussa puolessatoista tunnissa raivattua esiin mökille johtavan liuskekivipolun ja kaadoimme pari pientä kuusta ja mäntyä juhannusruusujen tieltä. Asiaa oli toki suunniteltu jo useampi vuosi.


Puutarhahommissa.



lauantai 30. maaliskuuta 2019

Kolme kuukautta kisaan on

"Pia is back", kirjoitti yksi treenikaveri yhteiseen WhatsApp-ryhmään pari viikkoa sitten yhden hyvin menneen uintitreenin jälkeen ja siltä tosiaan tuntuu. Tasapaino tekemiseen tuntuu löytyneen, poissa ovat viime vuonna vaivanneet väsymys ja haluttomuus. Uskon, että lisäraudalla on tässä iso merkitys. Hankittuani Oura-sormuksen olen myös alkanut varata enemmän aikaa nukkumiselle.

Hyvästä treenifiiliksestä rohkaistuneena ilmoittauduin Haugesundin Ironman-kisaan, joka pidetään 30.6. Pete on ilmoittautunut samana päivänä ja samalla radalla järjestettävään puolimatkan kilpailuun. Suunnitelmamme on nyt ajaa omalla autolla Norjaan ja kisan jälkeen Haugesundista Eidfjordiin, jossa Pete pääsee treenaamaan Norsemanin mäkiä ja minä tutustumaan reittiin ja olosuhteisiin huoltajan näkökulmasta.

Ennen ilmoittautumista Haugesundiin pohdin osallistumista Kööpenhaminan Ironmaniin tai Finntriathlonin kisaan Tahkolla, mutta nuo kisat ovat vasta Norsemanin (3.8.) jälkeen, eikä oma valmistautumiseni varmaankaan olisi niihin olisi Norjan reissun vuoksi ollut optimaalinen. Nyt voin tehdä rauhassa omat treenit ja aloittaa kesäloman heti kisan jälkeen, kun aikaisemmin on aikalailla heti kisan jälkeen pitänyt mennä töihin.

Treeniolosuhteissa tapahtui viime viikolla meillä kotona pientä paranemista, kun ostimme uuden Wahoo Kickr -trainerin ja Zwift-ohjelman meille molemmille. Ajoin perjantaina ensimmäisen treenin sillä, ja olihan se jännempää kuin tavallisella harjoitusvastuksella ajaminen. "Maisemat" vaihtuivat niin, että käännöksissä teki mieli kallistaa pyörää, samalla reitillä näkyi muita pyöräilijöitä ympäri maailmaa ja lähes kaikki mahdollinen treenidata näkyi ruudulla. Vastus muuttui automaattisesti, eikä tarvinnut vaihteilla pelata kuten aikaisemmin.



Zwiftistä näytti löytyvän kattava valikoima valmiita treeniohjelmia. Ensimmäisenä kokeilin Emily's Short Mix -treeniä, joka oli ohi jo 30 minuutissa.





lauantai 24. marraskuuta 2018

Pk-Pera Norsemanille 2019

Mieheni Pete (a.k.a. pk-Pera) oli Norseman-arvonnassa onnekas ja voitti kilpailupaikan ensi vuodelle. Kisa käydään Norjassa 3.8.2019. Pyysin häntä vastaamaan muutamaan Norseman-aiheiseen kysymykseen. Kas tässä:

Mikä Norsemanissa kiehtoo?

Kun aloittelin triathlonia niin olin vakaasti sitä mieltä, että täysmatkaa en koskaan tule tekemään, sehän on aivan tolkutonta. Pari vuotta meni niin mieli alkoi muuttumaan kun peruskestävyys parani ja kävi ilmeiseksi, että omat ominaisuudet lievästi sanoen painottuu kestävyyteen eikä nopeuteen. 2013 oli sitten ensimmäinen Ironman-kisa Kalmarissa joka meni oikein hyvin.

Jossain näillä main tulin tietoiseksi Norsemanista, ja jotenkin se kolahti tapahtumana jopa enemmän kuin Kona ja muodostui jonkinlaiseksi haaveeksi. Aikaisempina vuosina olen aina seuraillut kisaa ja etenkin kun Teemu Lemmettylä tuttuna on siellä kisannut pariinkin otteeseen niin on syntynyt jonkinlainen käsitys siitä mistä Norsemanissa on kysymys perus-Ironmaniin verrattuna. Tai näin ainakin luulen.

Tänä vuonna tein Tallinnassa täysmatkan enkan 10:46, ja jotenkin ajattelin että ehkä sub 11 olisi raja että uskaltaa yrittää osallistua Norsemaniin (tai muuhun xtri-kisaan) ja voisi siellä selviytyä. Norsemanin lisäksi laitoin ilmoittautumisen myös Swedemaniin, ja olisi saanut sinnekin paikan (en tiedä kuinka hyvä tuuri siihen tarvittiin).

Norsemanissa kiehtoo hieno luonto, tapahtuman pienimuotoisuus ja vähäeleisyys - ja vaikeasti määriteltävä "eeppisyys". Ja kieltämättä se että jos kulkee mustassa Norseman t-paidassa niin uskon että saa jonkinlaista rispektiä triathlon-piireissä. Toki se että voittaa arpajaisissa ei tarkoita että kyseisen paidan saa, mutta pääseepä yrittämään.

Lisäksi kun on kuusi vuotta mennyt samalla meiningillä (alkukesänä varttimatka, keskikesänä puolikas, alkusyksystä Ironman) niin halusin joka tapauksessa tähän jotain vaihtelua.

Miltä tuntui, kun huomasit voittaneesi paikan?

No ihan ensin olin todella yllättynyt, olin ihan varma että hyvä tuuri ei osuisi omalle kohdalle. En ollut siis kovin paljon edes miettinyt kisaa etukäteen koska en pitänyt mitenkään todennäköisenä että oma arpa voittaisi. Tämä oli vielä ensimmäinen kerta kun olin laittanut arvan sisään.

Kun totuus kolahti tajuntaan niin kyllä siinä vähän syke taisi nousta. Päällimmäinen tunne oli iso ilo että tuuri kävi, mitään pelkofiiliksiä ei tullut. Oli myös hienoa että matkaan tulee pari tuttua suomalaista.

Siellä se nimi oli onnekkaiden arpajaisvoittajien listalla! 


Millainen on huollon rooli kisassa ja keitä huoltoporukkaasi kuuluu?

Ykköshuoltaja on tietysti rakas vaimoni (25 vuotta!) Pia. Muita huoltajia saattaa olla omat lapset jotka ovat osoittaneet yllättävääkin kiinnostusta asiaan. Norsemanin videot ovat tainneet tehdä vaikutuksen lapsiinkin.

Huollon perustehtävä on hommata syötävää ja juotavaa mulle matkan varrella ja olla apujuoksija Gaustatoppenille nousussa (jos sinne asti pääsee ensimmäisen 160 kisaajan joukossa). Muuten varmasti autella käytännön asioissa, kamojen roudaamisessa ja säätämisessä, tsempata matkan varrella ja olla henkisenä tukena muutenkin.

Mm. tätä videota on lasten kanssa katseltu:



Mitkä ovat vahvuutesi Norseman-kisaa ajatellen? 

Tasainen suorittaminen kaikissa lajeissa, mulla ei ole pitkän matkan triathlonissa erityisiä heikkouksia (no eipä kyllä vahvuuksiakaan). Uskoisin myös että peruskestävyys ja lihaskestävyys ovat riittävällä tasolla että Norsemanin voi kunnialla päästä läpi - tai ainakin että on edellytykset treenata nämä ominaisuudet riittäviksi. Kylmä vesi ei ole minulle myöskään ongelma.

Jonkinlaista kokemustakin on, kuusi täysmatkaa ja ehkä voisi mainita tänä syksynä tehty ensimmäinen polku-ultra Kolin 65 km. Ja parit swim-runit siihen päälle. Nämä on kaikki menneet vähintään ok ja yli 10 tunnin suoritukset ovat siis tuttu asia. Kisaajana olen tasainen puksuttaja, en kauheasti hermoile ja pääkoppa tuntuu toimivan hyvin pitkissä suorituksissa.

Iso vahvuus on myös tämänhetkinen elämäntilanne joka antaa aikaa treenata ja tietysti se että siitä tykkää eikä homma ole pakkopullaa. Ja vielä se että mulla on life coachina maailmanluokan extreme-triathlonisti Teemu Lemmettylä, hän jos kuka pystyy taikomaan iäkkään nahjuksen Gaustatoppenille.

Entäpä mahdolliset heikkoutesi?

Yleisesti ottaen perusvauhdit pyöräilyssä ja juoksussa saisivat olla Norsemanille paremmat. Mustaa paitaa ajatellen uskon että siihen on mahdollisuus, mutta silloin pitää tulla mun kunnolla todella onnistunut veto. Marginaalia mihinkään välineongelmiin tai omaan perseilyyn ei taida olla.

Yksittäisistä asioista isoin heikkous varmasti on ylämäkipyöräily. Tasaisella ajan tri-pyörällä ihan kohtuullista vauhtia omassa ikäsarjassa mutta Norsemanin profiili on ihan eri juttu. Juoksussa ajattelen että vertti nousee vähän paremmin. Uinnissa isoin heikkous on uinti ilman märkäpukua mutta siitä ei nyt tarvitse huolehtia.

Noh, näitä heikkouksia tässä on tietysti aikaa parantaa!


Millaiset tavoitteet olet itsellesi asettanut kisan suhteen?

1) Musta t-paita.
2) Ikimuistoinen reissu, josta jää hyvä fiilis myös huoltajille!


lauantai 10. marraskuuta 2018

Uintia 77 päivän breikin jälkeen

Uintitreenit olivat syys- ja lokakuunkin ihan kokonaan tauolla, joten torstaina oli vähän jännää mennä uimaan ekaa kertaa sitten elokuun lopun. Meidän piti Peten kanssa alunperin mennä aamulla Lepuskiin, kuten on aikaisemminkin ollut tapana, mutta siitä ajatuksesta luovuttiin, kun Petellä tuli taas kurkku kipeäksi.

Kävin sitten itsekseni uimassa Leppävaarassa töiden jälkeen. Tuntui aika tahmealta ja etenkin hitaalta. Olin varmaan "nopeiden" radan hitain. En katsellut aikoja, kun ei niillä oikeastaan ole väliä, mutta sen tajusin, että töitä pitää taas tehdä jotta pääsen hyvään uintikuntoon.

Sellainenkin probleemi minulla nyt on, että oikea käsivarsi on kipeä. Yleensä se ei kauheasti arjessa haittaa, mutta torstaina uidessa ja etenkin sen jälkeen siihen sattui. Kädessä ei ilmeisesti ole mitään varsinaista vikaa, mutta  lihakset ovat kovasti jumissa ja lihaskalvot kireät. Tämän analyysin kivun syystä kuulin osteopaatilta keskiviikkona. Ehkä se ainainen koneen ja kännykän näpyttely mahdollisesti huonossa asennossa on vaan nyt ollut liikaa. Pari Bikini Challengen käsi- ja olkapäätreeniäkin piti kivun vuoksi jättää väliin.

Koska käsi on edelleen torstain uinnin jälkeen kipeä, tein tänään Märskyssä vain potkutreenin. Potkiskelin vuorotellen vinstoja vatsallani, kyljelläni, selälläni ja taas vatsallani ja sitten tein saman delffaripotkuilla. Joskus vuosia sitten kylkidelffarit ovat olleet lemppareitani, mutta enää niin ei ole asianlaita. Hyvä, kun pääsin edes eteenpäin.

Näillä kulkee!

Onneksi minulla oli mukana myös pitkät ja lyhyet räpylät. Niihin keksin sellaisen rotaation, että potkin vuorotellen 200 m ilman räpylöitä, sitten 200 pitkillä ja 200 lyhyillä räpylöillä. Oi sitä ilon ja onnen fiilistä, kun tuli eteen se kerta, kun sain tehdä delffareita pitkillä räpylöillä - ihan mahtavaa!

Päivän treenille asetin minimitavoitteeksi 45 minuuttia, mutta yllätyksekseni aika sujui niin sukkelaan, että viihdyin altaassa tunnin. Pari sculling-drilliäkin onnistuu ilman kipua, ja ensi kerralla voisin ehkä kokeilla uintiakin vain vasemmalla kädellä.

Vähän aikaa ehdin jo harmitella uintitreenien vaikeutumista, mutta jostain alitajunnasta tuli mieleeni tämä vain bloginsa kautta tuntemani Kipan kirjoitus vuosien takaa, jossa hän kertoo yhden viikon aikana potkineensa yli 6 kilsaa. Tehdään sitä, mitä voidaan.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Raudanpuutetta, ei huonoutta

Kesän kisat eivät menneet minulla ihan putkeen. En alittanut Tallinnassa vieläkään 13 tunnin rajaa Ironmanilla ja lopullinen herätys taisi tulla Espoon Rantapuolikkaan jälkeen, kun siellä juoksin noin vartin hitaamman ajan kuin puolikkailla aikaisemmin. Toki tunsin jo kesällä treenatessani, ettei ole kovin jaksava olo ja etteivät tulokset parane, mutta kisoissa se pettymys sitten konkretisoitui. Jaksamisen lisäksi ongelmani oli turvotus. Lenkeillä sormet turposivat niin, että sormukset piti aina jättää kotiin ja kisarannekekin Tallinnassa jättää normaalia löysemmälle, kun pelkäsin että sekin alkaa kiristää.

Olen tietysti miettinyt, miksei treeni pure ja miksi suorituskyky laskee. Koko kesän tuntui siltä, että kroppa käy vain kahdella sylinterillä, jos niilläkään. Ongelma ei niinkään ole ollut lihaksistossa vaan hengityksessä, tuntuu etten saa riittävästi happea. Olen noin vuoden ajan kiinnittänyt aikaisempaa enemmän huomiota riittävään energiansaantiin ja syömisten pitäisi nyt olla kunnossa. Olen saanut olla terveenä ja yrittänyt nukkua riittävästi. Treeniohjelmankin pitäisi olla parhaasta päästä, ja Pete on saanut vastaavalla reseptillä todella hyviä tuloksia, teki mm. Tallinnassa Ironman-enkkansa 10.46.

Ostin gravel-pyörääni lokasuojat. Tuntui vähän luovuttamiselta,
mutta onneksi asennus sujui pojalta vanhasta muistista.

Itse olisin ehkä tyytynyt osaani ja jatkanut samaa rataa, mutta Rantapuolikkaan jälkeen Pete Sanoi, että näillä treenimäärillä pitäisi pystyä juoksekaan kovempaa ja patisti minut lääkäriin. Varasin ajan Helsingin Urheilulääkärisemalle, jossa olen aikaisemmin käynyt kuntotestissä. Siellä keskustelin lääkärin kanssa treeneistä, kisoista ja kaikesta mahdollisesta reilun tunnin. Lopputulema oli se, ettei kyse todennäköisesti ole ylikuormitustilasta, vaan fyysisen kuormituksen aiheuttamasta stressireaktiosta. Sain lisäksi pitkän listan verikokeista, jotka kävin otattamassa Terveystalossa.

Verikokeiden tulokset olivat hyvät lukuunottamatta ferritiiniä. Lääkäri oli minulle sanonut, että sen pitäisi olla minulla vähintään 50, ja kun se olikin vain 34, aloitin heti rautakuurin. Suorituskyvyn heikentymisen ja huonon palautumisen lisäksi huomasin raudanpuutteen oirelistalta pari muutakin tuttua juttua: väsymys, palan tunne kurkussa, keskittymiskyvyn puute ja unohtelut. Rautakuurin ensimmäisen viikon aikana olin vielä tavallistakin väsyneempi, mutta siitä olo alkoi onneksi pikkuhiljaa parantua.


Ferritiinin viitearvot ovat Terveystalolla 10-150, joten tuo arvoni on "viitteissä". Minulla ei ole varsinaista raudanpuute-diagnoosia, ja aloitin rautakuurin itsekseni. Sitähän saa apteekista ilman reseptiä. Viimeksi olen sitä purkista syönyt muistaakseni raskausaikana reilut parikymmentä vuotta sitten.

Raudanpuutteeni johtuu todennäköisesti siitä, että kova treeni kuluttaa rautavarastoja. Ne ovat varmaankin huvenneet salakavalasti ja huomaamatta pikkuhiljaa. Nämä viikottaiset neljä salikäyntiä plus työmatkapyöräilyt olen jaksanut ihan hyvin. Toki aina välillä Peten treenailua ja kisailua mm. Solvalla Swimrunissa ja Kolin 65 km ultralla seuratessa on tuntunut, etten tee juuri mitään. Uimassakin olen käynyt viimeksi elokuussa, mutta siihen tulee muutos varmaankin jo ensi viikolla, kun aloittelen kestävyystreenit fiilispohjalta.

Pete Vaarojen maratonin 65 km maalissa.

Tammikuussa käyn mittauttamassa ferritiinin uudelleen ja aloitan taas strukturoidumman treenin. En ole vielä ilmoittautunut mihinkään kisaan ensi kesänä. Teen sen vasta keväämmällä jos kroppa toimii ja treenit sujuvat mukavasti.