Hyvää pyöräkarmaa

Kun kuusi vuotta sitten olin hankkimassa ensimmäistä maantiepyörääni, askeleet veivät Mäkelänkadulle Velosporttiin. En enää muista, mistä sen kaupan keksin, mutta se käsitys minulle jäi, että se oli ainakin silloin se vähän hienompien pyörien kauppa. Netistä olisi varmaan pyörän voinut jo silloin tilata, mutta en oikein tiennyt millaisen pyörän haluaisin ja ennenkaikkea minkä kokoisen. Arvelin tässä saavani ammattitaitoista apua Velosportista ja siinä olin oikeassa. Sitäkin mietin, että apu on sitten lähellä, jos sormi menee uuden pyörän kanssa suuhun ja tulee jotain korjattavaa tai takuuhommia. Kumpiakaan ei kyllä ole tainnut tulla, normaaleja huoltoja vain.

Päädyin lopulta ostamaan Cannondalen alumiinirunkoisen Caad 9:n. Hiilikuitupyörät olivat hieman kalliimpia, niissä alkoi budjetti tulla vastaan, enkä ensimmäistä kunnon pyörää ostaessani vielä tiennyt, kuinka kestävällä pohjalla orastava pyöräily- ja triahtloninnostukseni oikeastaan edes on. Olisin ehkä voinut kyllä päätyä ihan samaan pyörään, vaikka olisin tiennytkin kaiken mitä nyt tiedän, niin kiva pyörä se on ollut.

Sain pyöräni sopivasti muutamaa päivää ennen ensimmäistä tri-kisaani, ja kyllähän sillä ajaminen tuntui ihan erilaiselta kuin sitä ennen hybridillä. Klossitkin opin irroittamaan polkimista yhden pienen haaverin jälkeen. Maantiepyöräni on nykyään valitettavan vähällä käytöllä, kun ajelen sillä lähinnä työmatkoja kesäisin. En toisaalta raaski sitä myydäkään, koska sen käyttö- ja tunnearvo ovat minulle suuremmat kuin siitä todennäköisesti saatava hinta. Voi olla, että mielessäni orastaa pieni toive siitä, että tyttäreni innostuisi sitä kokeilemaan. Tai sisko, joka on ensi kesänä taas tulossa Suomeen lomalla. Olisipa hienoa päästä yhteiselle pyörälenkille jomman kumman ihanan naisen kanssa!

Kun sitten muutamaa vuotta myöhemmin tuli triathlonpyörän hankinnan aika, oli aika selvää että käyn sitäkin ensin etsiskelemässä Velosportissa, varsinkin kun halusin pysyä samassa merkissä. Mitään clip-on -tankoja en edes harkinnut, maantiepyörä on maantiepyörä ja triathlonpyörä jo ihan eri juttu. Olin yhden illan saanut ajella ystäväni Cannondale Slicella, ja kun hän ei sitä sittenkään halunnut myydä, päätin ostaa uuden vastaavan. Sattumalta Velosportissa oli juuri oikean kokoinen Slice, ja tein siitä kaupat samantien. Joitakin osia siihen olen vuosien varrella vaihtanut; satulan tietysti, aika-ajotangot, kompaktikammet ja käytettynä ostamani vanteet. Uusin hankintani on wattimittari, josta on ollut jo paljon iloa, vaikken ole sillä ulkona ajanut metriäkään. 

Ei ole vauhti pyörästä kiinni ja voi että miten tuli tästä kuvasta ikävä kesää!

Nyt on Velosport-ympyräni mukavasti sulkeutunut, kun poikani aloitti tammikuussa siellä työt. Hän on jo muutamana aikaisempana kesänä hankkinut alan kokemusta muissa pyöräkaupoissa siirtyen vuosi vuodelta arvokkaampien pyörien pariin. Olen tosi kiitollinen siitä, että töitä ja oppimisen mahdollisuuksia on nuorelle miehelle tarjottu. Tammikuussa hän lähetteli taas aktiivisesti hakemuksia eri pyöräliikkeisiin, ja Velosportista otettiin ensimmäisenä yhteyttä. Parin haastattelun jälkeen homma oli selvä, ja työpaikka sovittu opintojen alkuun saakka. Mahtava mahdollisuus nuorelle pyöräentusiastille! On kiva nähdä joka päivä, miten innostunut hän on pyöristä ja työstään niiden parissa.

Velosport on muutama viikko sitten muuttanut uusiin, hienompiin tiloihin pari sataa metriä etelämmäksi Mäkelänkadun ja Koskelantien risteykseen, vanhaan Amerin taloon. Kannattaa käydä tutustumassa, avajaiset ovat Go Expo -viikonloppuna ja Messukeskus on melkein vieressä.

Tämä ei ole yhteistyöpostaus, olen vain tosi ilahtunut tästä poikani uudesta työpaikasta ja etenkin perheessä yhä lisääntyvästä pyörähuolto-osaamisesta. Toisaalta myös puhtaan pyörän kriteerit kiristyvät kiristymistään, viime viikolla harjoiteltiin jo pakan irroittamista pesua varten siinä kuitenkaan vielä onnistumatta.